lauantai 27. joulukuuta 2014

Vähän joulusta.







Liikuttavaa, kuinka te jaksatte täällä käydä ja kaikkea hyvää meille ajatella.  Oikein hävettää, kun en edes hyvää joulua saanut aikaiseksi teille toivottaa. Toivottavasti se siis oli kaikilla semmoinen, että sydän sai levon ja mieli ilon. Tai toisinpäin.

Itselläni voisi sanoa, että tämä joulu oli edellistä pahempi. Kuten koko loppuvuosi viime vuoteen verrattuna. Se lienee monen tekijän summa. Onneksi nyt on ollut aikaa hieman levähtää ja tutkiskella asioita. Ja itseään.

Jouluaatto meni itkumuureilla. Se alkoi, kun avasin joulukoristelaatikon, jossa oli Sennin tonttulakki. Sen olin sinne pakannut silloin, kun Senni vielä meillä oli. Viime jouluna ei kyseistä laatikkoa edes avattu, koska oltiin muutettu väliaikaiseen asuntoon ja suurin osa tavaroista varastossa, joten jälleennäkeminen tuon tonttulakin kanssa ensimmäisen kerran Sennin kuoleman jälkeen tapahtui nyt. Itkin, kun keittelin aamulla joulupuuroa. Itkin, kun tein päivällä juhlakattausta ruokapöytään. Itkin, kun kuusi koristeltiin. Itkin, kun lahjoja avattiin. Kuinka olisinkaan halunnut nuo hetket Sennin kanssa.



Mutta kaikesta huolimatta jollain tavalla joulusta kuitenkin nauttii. Sen tunnelmasta, rauhallisesta olosta, hyvästä ruuasta. Rakkaan miehen olkapäästä, johon tämmönen itkupilli saa romahtaa.








Raskaissa tunnelmissa viimeaikoina tämä blogi sukellellut.  Pitäisköhän tehdä uudenvuoden lupaus että jotain kevyempääkin olisi välillä tarjolla. Vaikka sitte niitä sisustusjuttuja. Eivoitietää. :)


-Reeta-


torstai 20. marraskuuta 2014

Yksin.




Voiko olla totta että eletään jo marraskuun loppua. Aika kelloissa ja kalentereissa tuntuu jatkavan loputonta kiireistä juoksuaan. Itse kuitenkin seison kohdassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Ei mene eteen eikä taakse. Jumittaa. Sivu ei käänny. Tuntuu, että seison ruuhkassa, jossa maailma juoksee ohi ja jossa itse seison vain hiljaa paikallani. En tiedä mihin suuntaan lähtisi. Katson vain ohikulkijoita omissa  kiireissään ja huokaan, tuota elämää minunkin pitäisi parhaillaan elää, elämän ruuhkavuosia. Huutonikin katoaa ruuhkaan ja meluun. Olen suuren väkijoukon keskellä, mutta silti niin yksin. Kipu rinnassa elää omaa elämäänsä, välillä lamaannuttaa koko ruumiin, välillä hiljaisena hönkäilee ja jättää ehkä pieneksi hetkeksi rauhaan. Antaa hetken levätä.



Laitanpa jo joulutähdet ikkunoihin valaisemaan pimeää tietäni.  Laitahan sinäkin, ehkä yksinäinen ohikulkija niitä katsellessaan kokee sydämessään pientä, ehkä suurtakin lohtua.


-Reeta-

perjantai 5. syyskuuta 2014

050905.










Sydän itkee ikävää. Erityisesti juuri tänään. On Sennin synttäripäivä. Muistot vahvasti läsnä yhdeksän vuoden takaisessa onnellisessa päivässä. Ja sen jälkeisessä Sennin koko elämässä. Sennissä.

Ajatella, Senni täyttäisi jo 9vuotta. Monenlaista jo osaisi. Näihinkin mietteisiin sitä herkästi vieläkin ajautuu. Mitä Senni mahtaisi terveenä tyttönä mielellään puuhastella. Tai mitä ei. Mitkä olis lempisatuja, leikkejä, ruokia. Mikä naurattaisi, mikä itkettäisi. Ikuisuuskysymyksiä, vailla vastausta.


Tänään oli siis toinen syntymäpäivä Sennin kuoleman jälkeen.
Ihmeellisesti tuon sydänitkun ja ikävän huomasin sietäväni vähän paremmin kuin vuosi sitten. Suru todellakin muuttaa muotoaan. Vaikka en siihen uskonutkaan.



-Reeta-


maanantai 18. elokuuta 2014

Muistan jäätelökesää.





Se oli semmonen kesä. Pitkä ja kuuma. Mielipiteitä jakava. Niinkuin sääilmiöt yleensäkin jakaa meitä pakkasten puremia kansalaisia eri leireihin, nyt tämän tavanomaisesta poikkeavan kuumuuden takia teki sen aivan erityisesti. Mitä oivaa materiaalia kahvipöytäkeskusteluihin ja "smooltoolkkeihin" junassa tai bussipysäkillä. Toiset vaan tykkää ja toiset sitten taas ei. Satoi tai paistoi. 

Minä kuulun niihin kansalaisiin, jotka helteistä nautti ihan viimeseen asti. Eikä vieläkään tahtois luovuttaa. Mutta nyt taitaa olla helteet helteilty ja alkaa olla aika kaivaa villasukat ja -paidat komeron perältä. Syksy. Ihanaa sekin omalla tavallaan. Kirpeät ilmat, pimeät illat, kynttilät. Ja kohta se talvi omalla kauneudellaan taaskin yllättää meidät suomalaiset. 




Kesä oli fiilispohjalta taas erilainen. Erilainen kuin viime vuonna. Helpompi. Helpompi tarttua hetkeen ja nauttia. Nähdä asioita ikäänkuin kirkkaammin. Värikkäämmin. Erityisesti luonto ja siellä liikkuminen ja valokuvaus on asioita, joista kykenen nauttimaan erityisesti. Vielä kun siihen kylkeen laitetaan pari ystävää mukaan, niin keveämmät askeleet taas hetkeksi on taattu. Eikä haittaa vaikka keskellä metsää kesken piknikin alkaa kaatosade. Sen hauskempaa ja voimaannuttavampaa!

Hetkittäin muistojen ja valtavien ikävänpuuskien myötä surun musta hahmo hengitti ja hengittää edelleen niskaan niin, että sen seura tuntuu lähes sietämättömältä. Mutta pääosin se kyllä pysyttelee sen verran etäällä, että sen seuraa sietää. Siihen on jo tottunut. Ja näin taitaa tulevatkin kesät ja syksyt vieriä eteenpäin.  Hetkistä nauttien, surun viitta harteilla.  








Tästä jatketaan. Kohti pakkasen puremia poskipäitä. Ennen sitä kuitenkin yritän ehtiä kuulumisia kirjoitella. Ennenkuin se talvi tosiaan yllättää meidät suomalaiset, etenkin ne autoilijat.

Kiitos kun jaksatte mukana. 


-Reeta-



maanantai 30. kesäkuuta 2014

Missä muruseni on.



Enkä viittaa otsikolla nyt tässä yhteydessä Senni-muruun. Vaan ihan oikeisiin muruihin. Ja pölyihin. Nurkissa juokseviin villakoiriin. 




Kotiutumisen yksi kulmakivistä on tutustua itse taloon ja kuinka se toimii. Ja sehän tapahtuu parhaiten siivouksen avulla. Täytyy tutustua, mihin kaikki pölyt kerääntyy ja kuinka talo siivotaan. Imuroinko ensin ala-vai yläkerran. Mihin tulee eniten tahroja ja kaikenmaailman räpötyksiä. Missä on järkevintä säilyttää vaatteet, pyyhkeet, liinavaatteet. Siivousvälineet. 

Täällä taloon tutustuminen on menossa siinä kohtaa, että pölyjen pesimäpaikat on paikannettu. Tuonne ne raukat kerääntyy aina tiettyihin nurkkiin siinä toivossa, että saisivat siellä jatkaa sukuaan kaikessa rauhassa. No myönnän, siltä se joskus kyllä näyttää, että näin olis päässyt käymään... Mutta pääasiassa siivousrumba uudessa kodissa alkanu mukavasti rutinoitumaan. Talo ja nurkat alkaa olla jo tuttuja.

Haastetta kotiutumiseen tuo yläkerta. Ensimmäistä kertaa elämässäni asun talossa, jossa on vintti. Säilytänkö vaatteet ylhäällä vai alhaalla. Missäs meikit? Korut? Ja voitte vaan arvailla kuinka monta kertaa kaappien sisällöt vielä vaihtaakaan täällä paikkaansa, ennenkuin paras ja käytännöllisin paikka kullekin tavaralle ja asialle löytyy. Kokeilemalla sekin selviää.

Mutta kyllä tämä jo koti meille on.  Uusi, ihana, kaikinpuolin täydellinen. Vaikka myönnettäköön, on kyllä ollut jotenkin kummallisen vaikeaa kotiutua. Yleensä me molemmat sopeudutaan nopeasti uusiin paikkoihin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Jotenkin tyhjältä. Kyllähän tuo otsikko, jos totta puhutaan, on viime viikkoina ollut taas erityisen paljon mielessä. Ja nyt viittaan sillä Senniin. 

Missä ihmeessä muruseni on? Jätti kiiltonahkakenkänsäkin tuohon meidän portaikkoon.





-Reeta-

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Disko2014.







Peilipallo sisustuksessa. Jepjep. Kuulostaa kasarilta. Tai ysäriltä. Ehkä myös teinivuosien limudiskoilta ja strobovaloilta.  Illan viimeisiltä hitailta Bon Jovin "Oolveissin" tahdissa. Mutta niin totta kuin kirkonrotta, meillä semmoinen kapistus roikkuu olohuoneessa. Ja ihan paraatipaikalla. Ja ihan tosissaan.



Mutta älkää vielä naurako, tälle löytyy tarina ja varsin pätevä peruste. Peilipallo kuului tietenkin Sennille. Senni sai sen joululahjaksi joitakin vuosia sitten ja on siitä lähtien kuulunut meidän kodin sisustukseen. Ja huumorimielisiä kun ollaan, tässä peilipallossa on sopivasti myös vitsiä roikkuakseen edelleen meidän katossa. Plus vähä blingblingiä.

Palloon kuuluu pieni moottori, joka pyorittää palloa hitaasti, sekä valo, joka heittää erivärisiä valoja peilipalloon, joka taas heittää seinille pieniä liikkuvia valopalloja. Tämä oli siis Sennille aistivirikkeeksi varsin mainio kapistus ja selvästi Senni toisinaan valopalloja ihmetteli.  Tätä moottoria tosin ei olla enää asennettu, eikä myöskään valoja. Jääköön ne menneisyyteen. Tai eihän sitä koskaan tiedä - Disko2014 ysärimusalla, miltäs kuulostais. ;) 







Nykyään suosinkin sisustuksessa esineitä, joilla on selvästi joku tarina. Ja jotka on jotenki huvittavia persoonia. Niinku nyt tuo, rakas ystävämme pelipallo. Ne tuo kodin tuntua, ja kertoo eletystä elämästä, vaikka seinät ympärillä vaihtuu. Ja tuossakin muille ehkä vähän hassussa kapistuksessa on mukana meille varsin rakkaita muistoja, ja pienen peilin palasen verran Senniä. 

Ja kyllä tuosta kauniit valopilkut edelleen seinille heijastuu, kun aurinko siihen sopivasti ikkunasta paistaa. Suosittelen. Peilipallot kunniaan! :)


-Reeta-



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tavallinen kesä.





Toinen kesä pyörähti käyntiin ilman Sennityistä. Ja voitte tietenkin arvata ikävän taas huitelevan huippulukemissa. Mietteet on viime päivinä ajautunu useaan otteeseen siihen ensimmäiseen kesään, kun Senni oli alle vuoden ikäinen pikku pallero.  Kesään, joka oli meille se viimeinen ihan tavallinen kesä. 

Erityisenä muistona nyt on noussut tähän ajankohtaan liittyen muisto mökkireissusta, jossa majoituttiin Sennin kanssa asuntovaunussa ihan kahdestaan, toiset nukkui mökissä. Nykyisestä meidän uudesta makuuhuoneesta puuttuu vielä pimennysverhot, ja joka ikinen ilta nukkumaan mennessä tuo muisto siitä asuntovaunun tunnelmasta vyöryy mieleen. Kattoikkunoista tulviva valo, ulkoa kuuluvat lintujen äänet aamuyöllä ja toiseen päähän vaunua vuorattu lämmin maja Sennille ja äitille. Senni äitin kyljessä kiinni. Voi että se oli ihanaa. Noh, yllättäen äiti ei siellä tietenkään hirveesti silloin nukkunut, juuri kyseisten valojen ja äänien takia, mutta Senni vielä tuona kesänä nukkui niinkuin kuka tahansa 9kk ikäinen vauva. Maitoa vähän yöllä niin uni jatkui aamuun. Seuraavat kesät olikin sitten jotain ihan muuta.

Kevään vaihtuminen kesäksi on taas muutos,  ja muutos saa aina aikaan surullisia mietteitä ja haikeita muistoja. Kuten edellä kuvasin, voimakkaan muiston mieleen nousemiseen ei tarvita kuin tietynlainen valo, ilma tai vaikkapa ääni. Joku esine. Haju. Mikä tahansa pienikin aisteja stimuloiva asia, joka laukasee mielensopukoissa jonkin tietyn muiston. Tuomien huumaava tuoksu (jota rakastan ihan hirveästi!), on samalla kaiken ihanuuden rinnalla niin haikeaa ja surullista. Mieleen pulpahtelee tilanteita, joissa Sennin kanssa oltiin samaisen tuoksun aikaan.  Tuomien tuoksu liittyy myös koulujen kevätjuhliin, joka tietenkin nostaa omat surunsa.

Ihmeellinen on ihmisen mielenmaailma.  Mutta onneksi on kuitenkin ne muistot. Kaippa se kipukin hellittää vuosi vuodelta. Ja hellittääkin. On se jo vähän siltä vaikuttanut. 


Joskus sitä vaan toivois, että vois elää vähän aikaa ihan "tavallista elämää".  
Edes yhden kesän. 


-Reeta-

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tekninen tauko.






Tekniset ongelmat viimein selätetty! Nettiyhteys toimii, kuvakirjasto löydetty ja tietokoneet kytketty paikallensa. Ajatuksetkin saatu hiljalleen kerättyä uuden katon alle. Ja googlenkin pitäisi taasen blogini löytää. Kiitos kärsivällisyydestä, ihmiset! 

Melkoinen kuukausi on takana, mutta nyt alkaa tavarat olla purettu laatikoista ja kotiutuminen uuteen kotiin hyvässä vauhdissa. Ensimmäiset pullatkin jo paistettu uudessa uunissa, aijjettä kun paistuikin tasaisesti. Ja myös maistui kaffin kanssa ja ystävien seurassa hunajalle!

Monenmoista tunnetta muuttolaatikoista nousi, kun näki tuttuja tavaroita ja Sennin omaisuutta reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Haikeuden ja ikävän lisäksi tuntuu kummalliselta.  Oudolta.  Kenen elämää tässä oikein eletään..?! Niin paljon muutoksia mahtuu viimeiseen puoleentoista vuoteen, ettei oikein meinaa mukana pysyä. Uusi kaupunki, uusi koti, uudet kuviot, uusi työ. Uusi elämä. Uusi ihan hyvä elämä. Surulla höystettynä.  Onneksi Reeta-ihminen on jokseenkin sopeutuvainen laji. Siperiassa koulutettu ja jalostettu. Kestää joka tuulen ja sään. Heh.


Jatketaan tästä. :)


-Reeta-





perjantai 18. huhtikuuta 2014

Olemassaoloilmoitus.



Viime postauksen aihe näyttäisi saavan kovasti keskustelua aikaiseksi. Niinkuin arvelinkin. Siksi halusinkin esittää pelkästään "faktat" ja jättää omat kantamme lähipiirin tietoon. Kiitos kaikille kommentoineille ja myötäeläjille tässäkin asiassa. 

Tässä postauksessa ei nyt ole oikein mitään syvällisempää sanottavaa, oikeastaan tulin vain ikäänkuin ilmoittamaan olemassaolosta. Kyllä täällä ollaan ja eletään! Liian pitkä tauko ollut. Anteeksi. Mutta syykin siihen löytyy, nimittäin muutto! Nyt se on vihdoin tapahtumassa, tavaraa kuskattu uuteen kotiin minkä töiltä ehditään! Eikä enää montaa yötä, niin saadaan jo asettua ihan taloksikin. Ihanaa. 

Pääsiäinenkään ei tänä vuonna ehdi tuntua oikein miltään, ei hyvältä pääsiäisfiilikseltä eikä oikeastaan pahaltakaan Senniin liittyen. No tälläkertaa näin ja hyvä niin. Mitään pääsiäiseen liittyvää kuvattavaakaan ei nyt ole, tuokin kokkokuva löytyi arkistoista muutaman vuoden takaa pääsiäiseltä, jolloin pääsiäiskokkona toimi vanha homeinen leikkimökki. Hyvä kokko syntyikin.  Ja syttyi. Heh. Mutta älä kokeile tätä kotona, ellei tilaa ole tarpeeksi. Tuolla onneksi oli. :)




Näihin kuviin ja tunnelmiin, Hyvää pääsiäistä kaikille!


-Reeta-

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

1q32





Muutama sananen INCL-taudin perinnöllisyydestä. 


Kyllä, niin surullista kuin se onkin, meillä olisi riski siihen, että seuraavatkin mahdolliset biologiset lapsemme olisivat INCL-lapsia. Riski siihen on yhtäaikaa pieni ja suuri, kaiken tämän kokeneena voisin sanoa sen olevan ihan liian suuri. 25%. Yksi neljästä. Tilastoissa ja laskukaavioiden perusteella nyt kuuluisi tulla ne kolme tervettä lasta. Mutta valitettavasti tässä tosielämässä niitä sairaita lapsia voi tulla kuitenkin ne neljäkin peräkkäin. Tai enemmän. Tilastotieteen voi heittää tässä kohtaa romukoppaan.

Molempien vanhempien tulee siis kantaa tätä geenivirhettä, joka on paikannettu kromosomissa 1 (1q32), että syntyvä lapsi voi saada tämän sairauden. Jos lapsi saa geenivirheen vain toiselta vanhemmalta, lapsi on terve, mutta kantaa INCL geenivirhettä. Tähän mahdollisuuteen on olemassa teoreettinen prosenttiluku 50. Kantaja ei siis oireile millään tavalla, ja joka 70:s suomalainen kantaa tätä geenivirhettä. Kantajuus selviää verikokeella. Mutta on myös olemassa 25%:n mahdollisuus siihen, että lapsi ei peri kummaltakaan vanhemmalta tätä sairautta aiheuttavaa geenivirhettä. Tällöin lapsi on INCL:stä täysin terve, eikä lapsella itsellään ole riskiä siihen, että jonain päivänä saisi INCL-lapsen. 

Olette paljon kysyneet tilanteestamme uuden lapsen suhteen ja myös toivoneet meille lasta. Ymmärrän ajatuksenne ja uuden lapsen tuoman toivon näkökulman elämäämme. Kiitos niistä. Asia on kuitenkin kovin arka, ja liian monikerroksinen jaettavaksi. Ainakin vielä. Asiaan liittyy niin moni asia, eikä ne yhdessä tee tästä helppoa. Tilaston valossa tämä teoria, että INCL-lapsia syntyy keskimäärin "vain" noin kolme vuodessa, ei lohduta tässä kohtaa, kun tietää sen karmean mahdollisuuden olevan olemassa. Ja uudestaan tätä kaikkea ei ehkä kestäisi. 

Vaihtoehtoja sairauden selvittämiseen ja terveen lapsen syntymiseen on olemassa ja hyvä niin. Kerron vaihtoehdoista yleisesti, en sen perusteella, mitä itse ajattelen asioista. Kunnioitan jokaisen vanhemman omaa päätöstä tämän äärettömän vaikean asian äärellä, siksi katson, että oman mielipiteeni julki tuominen ei tässä yhteydessä ole tarpeen. Toivon ainoastaan, että tutkimus tämän sairauden ja sen perinnöllisyyden, ja toisaalta myös parantamisen osalta kulkisi vahvasti eteenpäin. Tutkimusten rahoittamisessa lienee kuitenkin suuri kompastuskivi, koska maailmanlaajuisesti tämä on niin harvinainen ja tuntematon sairaus. Ketään ei niinsanotusti ehkä kiinnosta tuolla rapakon takana.


Yhtenä vaihtoehtona perheille tarjotaan koeputkihedelmöitystä. Siinä sukusoluja kerätään molemmilta vanhemmilta ja ne hedelmöitetään kohdun ulkopuolella, jolloin alkioista tutkitaan mahdollinen INCL-sairaus ja vasta terve löydös istutetaan kohtuun. Tähänkin liittyy omat riskinsä ja monimutkaisuutensa. Luonnollisesti alkaneessa raskaudessa sikiö voidaan tutkia tiettyyn ikään asti istukkabiopsian avulla, jolloin selviää onko lapsi sairas vai ei. Jos tutkimuksen perusteella todetaan, että lapsi olisi INCL-lapsi, tarjotaan vanhemmille vaihtoehdoksi raskauden keskeytystä. Joka luonnollisesti ei ole ollenkaan helppo päätös. Eikä myöskään päätös pitää lapsi sairaudestaan huolimatta. Istukkabiopsiassakin jo sinällään on omat riskinsä sikiön kuolemaan ja keskenmenoon liittyen. Lisäksi vaihtoehtoina vanhemmuuteen tarjotaan adoptio- ja sijaisvanhemmuutta. 

Ja jos muistatte joskus kauan sitten maininneeni, meidän adoptiotaival muutama vuosi sitten päättyi ikävästi. Adoptiolautakunnasta oli kerrottu sosiaalityöntekijöillemme, ettei lupaa oltaisi myönnetty Sennin sairaudesta johtuen, joten jo hyvin alkanut kotiselvityksen tekeminenkin keskeytettiin. Uuteen prosessiin lähteminen ja mahdollisten pettymysten kohtaaminen uudestaan, ei nekään ole yksinkertaisia. Mutta mikäpä tässä elämässä olisi yksinkertaista.

Osimoilleen näin. Toivottavasti saitte kiinni faktoista. Ja aina saa kysyä.


Loppukevennykseksi hörppään mustikkasmoothieta ja hihkaisen ilosta hampaat ja kieli sinisenä; uudessa kodissa keittiö, khh ja vessat jo lähes valmiina! HIH :)


-Reeta-



keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kurkistus.


Kiitos kaunis taasen kaikille kommentteja ja sähköposteja lähettäneille, ja teille kaikille lukijoille, teitä on ihan hirrrrmu paljon. <3 Mielelläni luen teidänkin kokemuksia tähän kaikkeen ja ylipäänsä suruun liittyen. Vertaistuki toimii siis toisinkin päin. :) Kaikkiin en pysty vastaamaan henkilökohtaisesti, ja yritänkin usein kysyttyihin ja samansuuntaisiin kysymyksiin vastaamaan täällä. Eli kysyä siis jatkossakin saa! Incl-sairauden periytyvyydestä on tullut paljon kysymyksiä, ja siihen paneudunkin hieman syvällisemmin tässä piakkoin. 

Maalaamisesta ja korujen tekemisestäkin on kyselty, josko laittaisin näytille aikaansaannoksia. Noh, näyttäisin jos olisi mitä näyttää. ;) Syynä "ei oohon" on se, että lähes kaikki minun askartelu- ja maalaustarvikkeet on edelleen pahvilaatikoissa, jonne ne syksyllä muuton yhteydessä pakkasin. 


Tästä pääsemmekin hienosti heiveröistä aasinsiltaa pitkin tämän päivän aiheeseen. Eli kurkistus uuteen kotiin.








Muistatteko, kun jossain kohtaa hiljattain mainitsin ohimennen uuden kodin valmistumisesta?! Kyllä, eli ihan kohta, ehkä enää reipas kuukausi, niin se on muuttovalmis. Ostimme rakenteilla olevasta paritalosta asunnon, ja kun oltiin tarpeeksi ajoissa liikenteessä, ehdittiin vaikuttamaan vielä pintamateriaaleihin. Aika jännittävää kun yhtäkkiä tässä ootellaankin uuden oman kodin valmistumista ja saadaan miettiä minkälaisia tapetteja ja pintoja tulis minnekin huoneeseen! Aijjettä ku jännittääkin, tuli valittua muutamia aika voimakaskuvioisia tapetteja, että miltä ne näyttää sitten seinässä. Uusi koti on noin 100neliöinen, ja se sisältää tehokkaasti keittiön, ruokatilan, olohuoneen, khh:een, saunan, wc:n sekä yläkerrassa "minun, sinun ja meidän" huoneet. Kolme makuuhuonetta siis. Ulkoasultaan ja yksityiskohdiltaan tuo kaunokainen on varsin moderni, täysin siis erilainen kuin edellinen koti oli. Aika kutkuttelevaa!

Tähän asti, sen mökillä asumisen jälkeen olemme asuneet väliaikaisesti 40neliön kokoisessa kaksiossa, sulassa sovussa, sillit suolassa. Minä, mies, yksi pullea kissa ja miehen kaikki työvälineistö, jota on  p a l j o n . Tänne ei todellakaan olisi voinut tuoda yhtään ylimääräistä asiaa tai esinettä, ja kaikki "ylimääräinen" odottaakin erinäisissä varastoissa pääsyä uuteen kotiin. Jopa sohva puuttuu nyt olohuoneesta kun ei mahtunut, ja ainoastaan kolme Sennin valokuvaa otettiin mukaan. Noh, saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta oli ihan kamalan vaikea valita ainoastaan kolme valokuvaa mukaan..! Se Sennin taulukin on vanhemmillani "lainassa", ettei vahingoittuisi missään kohtaa muuttoja. Ja arvatkaa vaan onko sille(kin) jo suunniteltuna uuteen kotiin uusi oma paikkansa...!? Ja kehyksetkin se ehkäpä saanee ympärilleen kevään tai kesän aikana.


Melkosen jännittävää ja malttamatonta aikaa siis. Toisaalta takaraivossa paukuttaa hieman ahistava jännitys siitä, missä kohtaa tajuntaan iskee se tosiasia, ettei Senni tosiaan tule enää sinne. Nyt kun on pitkään oltu ikäänkuin tuuliajolla ja väliaikaisissa asunnoissa. Ja mitä tapahtuu, kun lähden purkamaan noita muuttolaatikoita, joita en ole sen syksyisen muuton jälkeen avannutkaan..nouseeko jo armollisesti unohdettuja muistoja esineiden ja tavaroiden myötä pintaan. Toisaalta aika ihanaa ja tietysti haikeaakin, miettiä, millä tavalla ja kuinka paljon Senni näkyy uudessa kodissa. Ja sehän näkyy. <3



-Reeta-



torstai 20. helmikuuta 2014

Väristä päätellen.






Jokunen sananen väreistä. Viime postaus sisälsikin värejä enemmän kuin koko viime vuoden päivitykset yhteensä. Ja kyllä, värit on alkanu pikkuhiljaa taas hahmottua uudelleen tajuntaan, sitä ei käy kieltäminen.  Kummallista, kuinka värit tai paremminkin värittömyys voi olla niinkin iso osa surevan sielunmaisemaa. Alkuun Sennin kuoleman jälkeen ei tullut mieleenkään, että oisi voinut pukea päälle jotain värikästä. Tai mitään koruja. Tai mitään meikkiä. Minulle, asusteiden ja korujen suurkuluttajalle se oli jokseenkin hämmentävää. Ainoastaan mustaa mustaa mustaa....ja muutenkin eleetöntä ja korutonta. Melkein olin kateellinen sille aikakaudelle, jolloin oli tapana käyttää erityistä surupukua. Silloin ei mustaa niinkään ollut arkivaatetuksessa, vaan musta liitettiin selvästi suruun. Musta on nykyään niin tavallinen, jos ei jopa käytetyin vaateväri, eikä sitä enää automaattisesti liitetä suruun. Eikä siksi sureva enää erotu massasta. Kuolemasta ja surusta on tullut asia, josta ei puhuta. Ja joka ei näy ulospäin. Kuinka helpottavaa olisi ollut, kun asullaan olisi voinut viestittää ympäristöön, että tuota ihmistä on kohdeltava erityisen varovasti. Hyvin herkästi särkyvä, tai paremminkin jo sirpaleiksi särkynyt ja juuri ja juuri kasassa pysyvä kanssakulkija liikenteessä.  





Kummallisinta tässä värihommassa on se, että kaikki vaatevalinnat tapahtuu tiedostamatta. Onhan se jo vanha viisaus, että eri väreillä on yhteys erilaisiin tunteisiin ja sen mukaan ihminen valitsee vaatteensa päivittäin. Alitajuntaisesti. Ja yhtä kummallista on kuinka salakavalasti värit ja korut ja meikki on hiipinyt taas omalta osaltani katukuvaan. Ja kiinnostus siihen, miltä saattaisi näyttää kun ovesta ulos astuu. Ehkä sekin kertoo jotain, sillä näilläkään asioilla ei tovi sitten tuntunut olevan yhtään mitään merkitystä. Niinku ei monella muullakaan asialla. Se oli se "Kun mikään ei tunnu miltään" -vaihe. On toki edelleen aikoja, jolloin huomaan laahustavani paikasta toiseen melkosen synkkänä, ilmeettömänä hahmosena, pipo syvälle päähän vedettynä. Ja tuohon mustaan pipoon toivoisin tekstiä "Kuolleen lapsen äiti"....




Mutta kyllä vaan, värejä täällä jo siltikin nähdään! Kiva kun niin monet siihen viime kommenteissa kiinnittikin huomiota. Värillä on väliä, vai miten se meni.;)


Noh, nämä oli näitä, tänään näyttäisi olevan ihan hyvä päivä. Väristä päätellen. :)



-Reeta-






torstai 6. helmikuuta 2014

Long time no see!






Pitkästäaikaa! Ja pitkän matkan päässä sitä tovi oltiinkin. Täällä kirjottelee auringossa ja lämmössä kylpenyt, kovasti mieleltään virkistynyt kansalainen. Oltiimpa tuossa oikeen Thaimaassa asti, voisko sanoa jonkinsortin kuntoutusmatkalla. Ja voi miten teki hyvää, niin sielulle, ruumiille kuin parisuhteellekin! 








Kuudentoista päivän reissu kohdistui Thaimaan Krabiin, ihan huikeisiin maisemiin. Lämpötila pysytteli joka päivä 32-33asteessa, yölläkin oli noin 25astetta. (Kiitos tässäkohtaa ilmastoinnin keksijälle!!) Pelkästään jo sen kaiken väriloiston ja vehreyden ja valon näkeminen teki ihmeitä mielelle. Ja tietysti se, kun saa olla oikeasti hetken aikaa kaukana pois niistä omista ympyröistä. Pakostakin tulee muuta ajateltavaa. Ja se, kun saatiin olla tiiviisti ihan vaan kaksistaan. Tai no, valehtelin, oltiin me kaks tuntia erossa koko loman aikana. :)








Ruoka oli hyvää, joskin tunnustaudun jänishousuksi, enkä ihan kaikkea lähtenyt maistelemaan ja kokeilemaan. Yhden aamupäivän ripulointi ja oksentaminen pisti hiukan varovaiseksi. Ja kovin tulisen ruuan ystävä en ole, ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä että se polttaa ihan liikaa. Jokunen keitto jäi siitä syystä mieheni syötäväksi. Sille kun tulisuuskäsite on aivan eri kuin mulle. Mulle *huhpolttaaenpystysyömäänapuamitämäteenpaniikki* on sille *notäävähälämmittää*.



Katukeittiön ehdoton suosikkiherkku, banaani-suklaa-pannukakku, slurps!!





Hotelli oli ihana, palvelu niin ystävällistä ja iloista. Kuten Thaimaassa yleensäkin. Tuntui että meitä oikein hemmoteltiin. Joka päivä oli siivouksen jälkeen puhtaat pyyhkeet aseteltu hienoihin asetelmiin. Ja joka päivälle ihan oma kuvionsa. Eihän noita meinannu malttaa edes purkaa....!
















Vuokrattiin useampana päivänä skootteri ja huristeltiin sillä ristiin rastiin. Mies ajoi ja minä istuin tyytyväisenä tarakalla. Kuvittelin meidät teineiksi, joilla elämä vielä edessä eikä huolta huomisesta..;) Kyllä me ajeltiinki, voisin melkeen väittää, että kaikki pienet ja vähän isommatkin tiet ajettiin läpi. Monet tiet päättyi umpikujaan, mutta kulki mahtavien viidakkometsien ja kumipuuviljelmien läpi päättyen jonnekin upeaan paikkaan, esim keskellä metsää kohoavan karstikallion juurelle. Siellä me ihmeteltiin huikeita maisemia ja mieletöntä ääntä joka on samalla niin hiljaista ja rauhallista, mutta täynnä kaikenlaista siritystä ja sirkutusta. Löydettiin norsutila, ja idyllisessä viidakkomaisemassa oleva kissakalafarmi, sekä keskellä viidakkoa oleva puro, jossa sai uida. Nähtiin paljon paikallista asutusta ja elämää, kierrettiin paikallisten omilla markkinoilla ja seikkailtiin Krabi Townissa niin pääkaduilla, ostoskeskuksissa, yömarkkinoilla, kuin myös sivukujilla paikallista elämää tutkimassa. Löydettiin skootterilla ajellessa myös niin upeita rantoja, ihan autioitakin...aah, ja turkoosia kirkasta merta. Ja vehnäjauhomaista rantahiekkaa, johon oli varsin mukava upottaa nämä kylmässä kangistuneet varpajaiset. Yhdelle järjestetylle snorklausmatkalle lähdettiin, kierrettiin neljä eri saarta ja mun suosikki oli se, kun hypättiin veneestä mereen ja "etsittiin Nemoa". Ei löytyny häntä tälläkertaa, mutta monia muita kaloja kyllä, joita näkee vaan kirjoissa ja elokuvissa. On se upea maailma. Vieläkun uskaltaisi joskus toteuttaa lapsuuden haaveen...haaveilin aina sukeltamisesta trooppisilla vesillä...:) 










Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin unelma. Ihania muistoja ja kokemuksia taskut pullollaan, sairaalloinen kalpeus naamalla vaihtunut hieman terveemmän näköiseen väriin(edes hetkeksi!) ja pääkoppa täyttyny mukavilla ajatuksilla. Eikä ollenkaa oo huono asia se, mitä tämä loma teki meille miehenä ja vaimona. Kyllä me vaan viihytäänki toistemme seurassa. Eipä sekään oo itsestäänselvyys kaiken koetun jälkeen. Tämä tuli niin tarpeeseen ja niin oikeaan aikaan. Ei liian aikaisin, eikä joskus myöhemmin, vaan just täydelliseen kohtaan. Kaikin puolin. Toivottavasti tällä eväsrepulla mennään vielä kauas. Enkä tarkoita uutta matkaa;) vaan mielellisesti. Vaikka nälkä kyllä kasvaa syödessä ja uutta matkaa täytynee alkaa jo kerryttää säästöpossuun... On se semmonen paratiisi. Tulee vaan mieleen, että mitä se oikeasti on siellä Taivaassa, kun täälläkin on jo noin mahtavia paikkoja...taitaa Sennillä olla aika hyvät oltavat...! :)









Tämmösiä kuulumisia. :)



-Reeta-