sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tämmöstä tänään.




Hei ihmiset. Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niinkuin kuvittelin. Tämä vain tuntuu vieläkin niin vaikealta. Tavallaan ei oikein ole kirjoittamista. Vaikka samaan aikaan pää on täynnä ajatuksia. Tavalliset omat tekemiset tuntuu liian tylsältä jakaa. Tai vähintäänkin erilaiselta. En jotenkin osaa niistä kirjoittaa, vaikka haluaisinkin. Onhan tässä blogissa ollu enemmän ja vähemmän syvempää pohtimista ja tunteiden jakamista. Niinsanotusti vähän diipimpää settii. Heh. En siis vain saanut esim meidän pihan laitosta ja kasvien istuttamisesta irti mitään juttua. Ja se mitä nyt käyn läpi, on ehkä liian henkilökohtaista jaettavaksi, ainakin vielä. Eikä sekään sen kummempaa kuin "pientä" itsetutkiskelua. Kuka olenkaan ja mitä elämältä haluan. ;)

Mutta jospa mietin vähän että mitä mulle kuuluu just nyt. Teitä ehkä eniten taitaa nyt kiinnostaa onko meidän perhe viime aikoina kasvanut. Ei, ei ole, kaksin edelleen ollaan. Kiitos rohkaisuista ja kannustuksista asian suhteen, jää nähtäväksi kuinka asia etenee ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

Just nyt mä kaipaan auringon lämpöä ja kesää. Ahistaa jo tuleva pimeys ja kylmyys. Kesä oli ihana, ja pärjäsin itteni kanssa taas paremmin ku vielä koskaan Sennin jälkeen. Kevät oli raskasta ja monen asian takia kovin voimia vievää, ja kävi niinkin, että sain kropassani tuntea sen, että kun henkiset voimat loppuu, niin kroppakin voi pettää. Multa meni toukokuussa pariksi viikoksi kädet ja jalat oudosti turraksi ja kummallisia  kipuja siellä täällä. Voin fyysisesti tosi pahoin. Mitään ei löytynyt ja syyksi jäi uupumus ja pitkäaikainen, traumaattisen kokemuksen aiheuttama stressitila. Vaikka siis pää alkaakin jo selviämään tapahtuneesta, niin kroppa tulee hitaasti perässä. Kestihän sitä fyysistä hoitamistakin vuosia, puhumattakaan henkisen puolen taakasta. Sitä sanotaankin, että kropalla kestää toipua niinkauan kuin itse fyysistä kuormitustakin on kestänyt. Mun malja siis taitaa olla vieläkin melko täynnä, ja läikkyäkseen yli ei tarvitse paljoakaan. 

Syksyn tullen on taas arki lähtenyt rullaamaan töineen ja rakkaine harrastuksineen. Nautin ihan hirveästi baletista, jota harrastan, samoin showtanssista, jonka aloitin vasta hiljan. Tanssiessa huolia ei vain yksinkertaisesti ole! Lisäksi käyn juoksemassa aina kun sopiva hetki tulee. Hyvää musiikkia korvanappeihin ja tossua toisen eteen, ihanaa! Liikunta, nyt kun siihen on taas voimia ja intoa, on iso osa sitä, että ylipäänsä jotenkin jaksan. Jos en pääse liikkumaan tai tanssitunneille, mieliala alkaa selvästi laskemaan. Eihän se liikunta surua ja ikävää poista, mutta auttaa pitämään ne jotenkin paremmin kurissa. Kädentöitä en enää juurikaan ole harrastanut, jotenkin niihin on tullut ähky. Kai sitä joskus vois taas ottaa pensselin käteen ja maalata.. 

Mutta siis justiinsa nyt, tänään, mulle kuuluu ihan hyvää. Vähän väsyksissä oon melko raskaasta viikosta, mutta muuten iha jees. Aamulla kävin ystävän kanssa 8km lenkillä pitkospuilla hienoissa aurinkoisissa suomaisemissa. Sieltä lähtiessä lähikaupan pihassa törmäsin kaksiin toisiin rakkaisiin ystäviin. Ihania ihmisiä ovat, kertakaikkiaan. Kotiin päästyäni söin, keitin liian vahvat kahvit, join ne liian vahvat kahvit kermalla ja punaisella maidolla laimennettuna ja nyt naputtelen tätä ja syön irtokarkkeja, joita jäi eiliseltä herkkupäivältä. :) Samppa on työkeikalla, mutta tulee illaksi kotiin. Oon rakastunut tuohon mun mieheen ihan uudella levelillä. Tämä vuosi on ollu meidän parisuhteen uutta aikakautta, vähä niinku vasta seurusteltais. Hih. :) 
Kissakin tuossa kävi naukumassa ja puskemassa jalkaa. Piti päästää se pissalle. Henkarilla verhotangossa roikkuu juhlavaatteet, joita tarvitaan viikon päästä kavereiden häissä, lattialla lojuu  sikinsokin viidet parit erivärisiä korkokenkiä kun en osaa päättää mitkä niistä juhliin jalkaan laittaisin. Mustat, punaiset, vihreät, roosat vai mintunvihreät...kaapissa olis vielä hopeiset, ruskeat ja keltaiset vaihtoehdot. Multa puuttuu kultaiset korkokengät ja just semmoset sopis tohon asuun. Mutta uusia en kyllä nyt hanki. Turhamainen korkkariongelma - ah, ihanaa olla nainen! ;) Voishan sitä vielä tänään siivota, mut emmä! Laitan saunan päälle ja otan rennosti. Huomenna parturiin töiden jälkeen. :)

-Reeta-

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Ps...;)



Hei! Mukava kun potkitte vähän pyllylle tämän kirjoittelun suhteen. :) Jotenkin on taas vaan vähän taantumaa tässä kirjoitteluhommassa. Ja tietysti paljon kaikenlaista aikaa vievää puuhaa ja tietysti töitä. Elämistä. Ja kokoilen vielä tässä vähän ajatuksiakin. Niitä on ollu yllättäen ihan hirveesti viime aikoina, vähän liikaakin! Suunnittelua, haaveilua, isoja päätöksiä, vaikeiden asioiden hyväksymistä, odotusta. Värkkäämistä. Ja katse on totisesti jo enemmän eteen kuin taakse! :)

Meillä on täällä piharemontti täydessä vauhdissa, siitä kuvia jahka saan jumissa olevan valokuvaohjelmani kuntoon! Samoin niistä sisätiloista mistä lupailinkin, mutta ollaan nyt kesä kuitenkin vielä ulkona. :)

Tässä uudessa kodissa oli hieno(ainakin ollut joskus hieno!), runsas puutarha, mutta muutaman vuoden hoitamattomana olleena oli villiintynyt niin, ettei tämän emännän aika, hermot eikä viisaus riittänyt sitä kunnostamaan saatikka jatkossa ylläpitämään. Hienoista istutusaltaista kasvoi mm. kaksimetristä pujoa ja muuta rikkaheinää ihan urakalla. Kyllä siellä välissä jotain oikeaakin kai oli ja yritti kasvaa, mutta en tunnistanut heitä. Enkä niin välittänytkään.
Ja kun kevättalvella pihaan tuli kaivinkone, joka joutui raivaamaan jokatapauksessa osan pihasta uuden rakennettavan autotallin tieltä, siitä se ajatus sitten lähti. Vedetään kerralla koko piha puhtaaksi. Ja kyllä kannatti! Heti ei niinkään enää ahista ja turhauta rikkaruohojen nyppiminen! ;D  Vielä ei ole lähellekään valmista, mutta siskon tekemä pihasuunnitelma näyttää paperilla erittäin hyvältä ja selkeältä ja ennenkaikkea helppohoitoiselta. Mutta tästä lisää vielä. Kohta päästään istutuspuuhiin ja kivetyksen tekoon. Terassille hankin vähän kesäkukkia tuomaan iloa silmään. Pihassa pitkään ollut keltainen iso kaivinkone ei sitä niinkään tuottanut. ;)




Hyvää kesää, ja kiitos teille seuraamisesta edelleen!!! *sydän*

-Reeta-



Ps. Meistä tulee joku kaunis päivä sijaisvanhempia jollekin/joillekin huikeille tyypeille!;)
 #enehkäkestä <3 :)



lauantai 19. maaliskuuta 2016

Viisi vuotta.


Kylläpä aika kulkee. Ja valon määrä lisääntyy, ihanaa! Ja pääsiäinenkin ihan ovella jo. En tosin ole vielä juurikaan pääsiäistä kotiin laittanut, mutta vielä ehtii :) 


Huomasin tuossa muutama päivä sitten, että blogihan täytti 5.päivä maaliskuuta 5vuotta. VIISI VUOTTA!! Hirveästi. Ja yhtäaikaa tavallaan vasta. Niin paljon mahtuu tuohon aikaan. Selailin vähän tätä blogia läpi, mitä en ole tehnyt oikeastaan ollenkaan Sennin kuoleman jälkeen. Ja tässä vaiheessa ei voi olla kuin onnellinen ja kiitollinen, että tuolloin kevättalvella 2011 päätin ja USKALSIN alkaa pitämään tätä blogia. Ikäänkuin päiväkirjaa Sennin kanssa elämisestä. Nyt näihin muistoihin ja kirjoituksiin on ihana palata. Ja myös näkee oman suruprosessin vaiheet ja etenemisen. Olen tosiaan päässyt eteenpäin omassa surussa!

Päätös ryhtymisestä alkaa pitämään tätä blogia ei ollut helppo, ja pitkin matkaa olen pohtinut enemmän ja vähemmän teinkö oikean päätöksen. Teinkö väärin Senniä kohtaan, kun tein hänestä julkisen. Lapsesta, joka ei pystynyt puolustautumaan. Etenkin siinä kohtaa, kun törmää negatiiviseen kirjoitteluun ja keskustelupalstoihin, joissa epäillään tyttäreni koko olemassaoloa sillä perusteella, että hakisin itse vain sääliä ja huomiota, loukkasi todella ja sai pohtimaan jopa blogin poistamista. Sennin viimeinen kuva, jonka jaoin, aiheutti todella loukkaavaa keskustelua, joihin valitettavasti törmäsin. Mutta onneksi osasin jättää ne omaan arvoonsa ja läheisten tuella päätin jatkaa. Ja onhan teitä lukijoita ja tukijoitakin niiiiin huikea joukko ollut pitkin matkaa, ja palaute on ollut niin hyvää, kaunista, lohduttavaa ja kannustavaa, että se kumoaa mennen tullen moiset ikävät kommentit.
Joten nöyrästi kiitän teitä jälleen, KIITOS.

Halusin tehdä Sennin elämästä elävämmän, jakaa tietoa tästä kamalasta INCL-sairaudesta, olla vertaistukena toisille ja muistuttaa elämän rajallisuudesta ja arvaamattomuudesta. Siitä ettei mikään ole itsestäänselvää. Ja toisaalta yrittää nähdä ja jakaa kaiken sen hyvän, mikä tässä vaikeassakin  elämässä kuitenkin on. Pysyä itse jotenkin kasassa. Kirjottaminen on ollut tähän yksi hyvä keino. 

No, tämä tästä.


 ***


Toivoitte vähän kuvia ja juttuja meidän uudesta kodista. Saatampa jatkossa vähän raottaa ovea;) 
Etenkin siitä, kuinka meillä Senni mahtaa vielä kotona näkyä. Ehkä vähän muutakin. Palataan tähän.
:)








-Reeta-