Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Let it go.

Niin tosiaan. Meillähän oli se tilanne tuos joitaki kirjotuksia sitten, että ajauduttiin eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen ja päätettiin luopua isoista asioista ja suunnitelmista. Oli pakko oman mielenterveyden kannalta. Ottaa ikäänkuin uusi kurssi ja suunta vuotavalle pikku paatille, ennenkuin se uppoaa. Hiiohoi. Ja yhtenä tähän kuuluvana luovuttiin siis talosta, jossa ehdittiin haaveilla ja suunnitella toisenlaista tulevaisuutta parisen vuotta. Keväällä talo löysikin sinne kuuluvat uudet asukkaat, ja me päätettiin jatkaa pystypäin matkaa kohti uutta ja yksinkertaisempaa, meidän kahden elämää. Luopumisasioihin kuului tässäkohtaa myös mm. oma piha, puutarha, ulkotyöt ja muu mieltä ja ruumista kuormittava. Kuten esim. irtipäästäminen suuresta perheruokapöydästä keittiössä. Tai lasten pyyhkeistä tai astioista kaapeissa. Liioista neliöistä ja tyhjistä huoneista. Asuntoalueesta, joka täynnä lapsiperheitä. Löydettiin tähän tehtävään juuri passeli kerrostalokoti melkein kaupungin sykkeest…

Lukuhaaste.

Täällä sitä nyt sitten näpytellään. Jestas.


Mä olen kuulkaa innostunut lukemaan kirjoja. Mulla oli viime vuodelle tavoitteena lukea vähintään kirja kuukaudessa, mikä tuntui hurjalta määrältä ja haasteelta mulle, joka on hädintuskin saanu luettua koko elämänsä aikana yhteensä sitä kahtatoista kirjaa....! En siis ole lukuihminen. Mutta tarinaihminen kyllä. Rakastan tarinoita ja kertomuksia, mutta se kirjojen lukeminen on ollut jotenkin kauhean punainen vaate silmilleni. Ja varsinkin jos kirja on ollut paksumpi kuin Aku Ankka. Hyite. Pienempänä tarinaihmisenä tarinoin kyllä ite kaikenlaisia kertomuksia äidinkielenvihkoon, lähinnä kauhutarinoita, jos aihe oli vapaa. "Takametsän hautausmaa" oli yhden huikean teoksen nimi. Opettajalle vaan terveisiä, ja anteeksipyyntöni aiheuttamastani piinaavasta jännityksestä. ;)
Mutta siis, onnistuin helposti tavoitteessani, ja se ylittyikin jopa kaikkien sivupersoonieni ihmetykseksi.  16(!!) kirjaa luettu eikä ollu poka mikhän! Seitsemästoista a…

Uusi yritys.

Tiedättekö. Tämä kirjoittamiseen ryhtyminen on ollut ja on edelleen ihan hirveän vaikeaa. Niin monta kertaa olen alottanu ja sitte poistanu joutavilta tuntuneet lässytykset. Vuodet on muokannu itteä ja ajatuksia niin paljon, että vanhoja tekstejä lukiessa ei välillä meinaa edes tunnistaa itteänsä ja hienoja tunteiden tulkkauksia omikseen. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa samalla tavalla.  Tarvinko tätä edes enää? 
Vaikka taukoa onkin ollut vähän luvattoman paljon, en silti ole halunnut luopua tästä blogista. Uskon, että surutyö on jo siinä vaiheessa, että syvimmät mielenmöykyt on työstetty ulos, enkä siksi ole kokenut enää tarvetta kirjoittaa. Tai olisin ehkä halunnut, mutta en tiennyt mitä. Tuntuu, että blogin luonne on ollut niin syväluotaavaa tunteiden ja surun käsittelyä, että tuntuisi "väärältä" kirjoitella mistään muusta. Mitä jos kukaan ei kohta muistaisi blogin synnyn alkuperää, jos alkaisin höpöttää kaikenmaailman pinnallisuuksista? Mokomatkin ajatukset. 
No juu…