maanantai 27. maaliskuuta 2017

Huhuu..

 
...onkohan täällä enää ketään..?

 

En edelleenkään oikein osaa kirjottaa. Nytkin lähinnä tulin testaamaan uutta äppiä, jonka kautta pystyisin kirjotella blogia myös puhelimella. Varmaan vanha juttu mutta tää mun höyryveturi kulkeeki vähä hitaammin.. ;)  Ehkä tää on kyllä jotenki kätevämpää bloggaamista kuin ainainen tietokoneen ääreen hakeutuminen. Jos tämä toimii niinku luvattu, kuvittelen voivani jopa aktivoituakin tässä hommassa. Paino sanalla 'ehkä', vaikkei sitä ollutkaan koko lauseessa.

Mutta kuten sanottu, mä olen ollu tyhjä, kuiva rätti jo pitkään. Voimakas takapakki ollu päällä.  Ja  mitänyt muutama uusikin "pikku" asia tullut taas käsiteltäväksi. Välillä meinaa kyllä huumori loppua ja positiiviselle ajattelulle on tullut näytettyä muutamanki kerran ahteria. Anteeksi semi-ruma sana ja mielikuva.

Ehkäpä mun on syytä rohjeta jatkaa avointa linjaa, niinku aina ennenki.. jos kerran aion tätä blogia vielä jatkaa. Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, eikös. 
Ja siksi uskallankin, koska uskon saamani palautteen perusteella olevani vertaistukena niin monelle. Kiitos vain rohkaisuista ja lämpimistä ajatuksista!

Tuo kuva tyhjästä pesästä, jonka nappasin alkuvuodesta Thaimaanmatkalla, puhuttelee ja kuvaa meidän tilannetta aika monellakin tapaa. Sairastuin viime syksynä masennukseen, jonka seurauksena oli tehtävä  ratkaisu, että me sitten kuitenki jäädään ihan kahdestaan, ilman lapsia. Meillä molemmilla, etenki mulla on Sennin hoitamisen ja menettämisen myötä selvästi voimat ja kaikenlainen stressinsietokyky vähentyny jaksaa edes normi arkea itteni kanssa, ja saattaa kukatietää  olla niin koko loppuelämäni ajan, joten lienee viisautta unohtaa sijaisvanhemmuus, ja koittaa löytää tästä kahdenkeskisestä elämästä kaikki ne iloa tuottavat asiat ja mahdollisuudet. Erilaiset asiat, kuin mitä perheellisenä olisi ollut mahdollista. Uskon, että tulen vielä pärjäämään tämänkin asian kanssa, kunhan saan sen rauhassa surtua ja käsiteltyä. 

Tähän liittyen myös tämä meidän kaksi vuotta sitten löydetty unelmien talo on laitettu myyntiin, muutto ehkä tulossa siis jälleen kerran, ja nyt etsimme meille, kahdelle aikuiselle sopivaa kotia. Ilman tyhjiä huoneita. Ehkäpä jopa kerrostalosta, ilman pihaa ja suuria pihatöitä. Koitetaan helpottaa tätä meidän elämää kaikella tavalla, niin eiköhän se elämänilokin vielä mukaan mahdu. En tiedä miltä nämä asiat teistä kuulostaa, kenties hulluutta tehdä jatkuvasti isoja päätöksiä ja muutoksia! Mulle tämä kaikki koettu on tehny suuren haavan omaan identiteettiin. Oikeastaan se on lähes murentunut. Kaikki se, minkä varaan on rakentanu elämää ja muodostanu kuvan itestään, vetästäänkin pois, kai siinä hetki meneekin, että sen saa jälleenrakennettua ja vielä joskus kykenee tunnistamaan oman peilikuvansa. Kuka se on ja mistä se tykkää ja mitä se haluaa. Mikä siitä tulee isona. Siksi kaikki nämä tehdyt päätökset tuntuu jopa hieman auttaneen eteenpäin, ei tarvi enää käyttää voimia turhaan jahkailuun ja haaveiluun ja asioiden pyörittelyyn. Nekin uuvuttaa ja ahdistaa. Näin on varmasti vielä hyvä, uskon.

Tulihan niitä ajatuksia tekstinkin muotoon. Vähä niinku tämäki ois muka heti helpottanu. Ehkä mä jatkan. Kirjottamista. Ja nyt jännittää, että kuinka tää puhelimen kautta julkaiseminen onnistuu.


-Reeta