keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!




Kuulkaa. Täällä on nauttien valmisteltu joulua. Kyllä! Ilolla ja nauttien. (kuvat tosin on vanhaa tuotantoa, kun ei mukamas ole ehtinyt uusia ottaa..!) Uusi koti tuntuu niin hyvältä ja omalta kodilta, ja joulua on ollut kiva valmistella. Ekan kerran pitkään aikaan ei nouse ensimmäisenä suru ja haikeus. Toki sitäkin mutta ei niin paljon. Musta tuntuu, että Senni on saanut nyt minun osaltani "mennä kokonaan Taivaaseen". Jos ymmärrät mitä yritän tarkoittaa. En enää riipu surussa. Tai Sennissä. Oma olokin tuntuu jotenkin vapaammalta. Vaikea selittää. Ja toivottavasti ei kuulosta ihan kummalta. Pala nousi kurkkuun samalla kun tuon kirjotin, mutta silti hymyilen. Olenko siis hyväksynyt jo kokonaan Sennin kuoleman? Ehkä. Ainakin melko ison palasen. Kolme vuotta siihen näemmä meni. Ja ajatella, kirjoitan tätä ja ajattelen näin vuoden pimeimpänä päivänä! Uskomatonta. Arki tuntuu jo paljon paljon helpommalta. Ja jos oikein näen, edessä usvan keskellä näyttäisi piirtyvän uusien ovien hahmoja. Jää nähtäväksi, vahvistuuko ne ja uskallammeko jonain päivänä jonkin oven avata ja astua uuteen ja tuntemattomaan.


Ikävä ei tietenkään koskaan lähde, eikä tarvitsekaan. Ja yllättävissäkin tilanteissa edelleen malja läikkyy yli. Mutta muistot saa hymyilemään koko ajan useammin. Ja vaikka elämän tyhjää osaa tuntuu nyt täyttävän kiire, huomaan, että se on ihan itse aiheutettua ja hankittua. Jaksan siis harrastaa ja värkätä jo kaikenlaista. Itelle ja toisille. Ja nautin (yleensä!) tekemisistä. Ja todella toivon, että kovin kamalia takapakkeja ei enää tulisi. 

Ja vaikka täällä blogissa on ollut minun osaltani hiljaisempaa kuin huopatossutehtaalla, en ole vajonnut maan alle. Tai lopettanut. Olen ehkä tarvinnut vähän etäisyyttä ja pohdiskelua niin itseni kuin tämän bloginkin suhteen, mitä ja miten tästä eteenpäin. Tahtoisin jopa luvata, että palaisin kirjoittelemaan taas useammin, mutta en uskalla. (Mutta vinkkejä siitä, mitä haluaisitte minun kirjoittelevan, otan mielelläni vastaan kommenttilootaan! Niistä voisi olla hyvä apu tämän blogin ja etenkin bloginpitäjän uudelleen virkoamisessa!) :)





Mutta nyt, julistan joulurauhan. Kiitos teille kaikille. Että olette edelleen olleet kannustamassa sanoin, teoin, rukouksin meitä eteenpäin!

Toivon teille kaikille Kaunista Joulun Aikaa! Ottakaa vierustoveri kainaloon ja rutistakaa.

Palaamme taas. :)

-Reeta-






lauantai 5. syyskuuta 2015

Syyskuun viides.




*Taas kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän.*






Sennin syntymäpäivä kääntymässä iltaan. Kaunis syyskuun alun ilta, vaalennutta viljapeltoa melkein silmän kantamattomiin aukeaa ihan meidän takapihalta. Rakastan sitä. 

On jo kymmenen vuotta siitä, kun tämä pieni syksyn peikkoprinsessa meille saapui. 10vuotta! Tuntuu ikuisuudelta ja yhtäaikaa silmänräpäykseltä. Istuskelin tovi sitten tuossa meidän terassilla ja katselin tuota kaunista peltomaisemaa. Maisema on niin kaunis, että en tiennyt liikutuinko sen kauneudesta vai tirahtiko kyynel Sennin ikävästä. Veikkaan molempia. Tähän maisemaan kuuluu myös pellon toisella puolella siintävä kirkko. Aamuaurinko värjää kirkontornit kauniisti, ja ilta-aurinko omalla värillään. Pimeällä ne on kauniisti valaistut. Nyt kun siinä istuskelin ikävöimässä Senniä, alkoi yllättäen kirkonkellot soimaan. Kuin Sennin muistolle olisivat kumisseet. Tasaisesti, rauhallisesti,  kauniisti, kerta toisensa jälkeen. Itkin. Niin monta tunnetta yhtäaikaa velloi, etten osaa niitä edes luokitella. Ehkä itkin kiitollisuudesta. Ehkä ikävästä. Itkin rakkaudesta. Ehkä vähän myös pettymyksestä.  Kellot toivat mieleen Sennille aikanaan soitetut surukellot. Mutta siltikin niiden sointi oli jotenkin niin lohduttava. Yksi kyynel vieri huulilleni. Huomasin, se ei maistunut enää niin karvaalta. 

Jälleennäkemisen vahva toivo elää. Kiitollinen siitä. Ja tästä uudesta kodista. Että saan näin lohduttavia maisemia katsella omasta kotoa käsin. 


-Reeta-



torstai 14. toukokuuta 2015

DejaVu!





Täällä eletään todeksi varsinaista DejaVu:ta. Kyllä. Me muutetaan. Taas!! Kävipä niin, että ykskaks yllättäen löytyi meille koti joka tuntui ihan oudolla ja yllättävällä tavalla heti Meidän Kodilta.  Johon voisi kuvitella nyt asettuvansa ja elämän suuntautuvan siellä eteenpäin. Ja siitä asiat sitten lähti vyörymään ja nyt ollaan taas muuttohommissa. Banaanilaatikoita nurkat pullollaan, ja nyt jo melkein kaikki täynnä tavaraa. Ja odottamassa siirtymistä uuteen. Kuvan tilanne ei vastaa ollenkaan tämänhetkistä kaaosta...!

Ihmeellistä tässä  koko hommassa on se, ettei taloa juurikaan edes etsitty, ja tämä ikäänkuin vain soljui meidän elämään ja ensirakkautta oli välittömästi ilmassa. Talossa on meille kaikki kohdallaan, sijaintia myöten! Peltomaisemaa kaivanneina päästään siis taasen maalaismaisemiin, mutta  kuitenkin kaupungin kupeeseen. Ja muutenkin kaikki palapelin palaset loksahtivat hienosti kohdalleen. 

Enkä uskonut enää ikinä minkään talon tai asunnon tuntuvan enää koskaan oikein kodilta, mutta ihmeesti niin vain kävi. Ja jotenki tuntuu, etten edes ole koskaan mistään asunnosta tai talosta ollut näin innoissani, vaikka kaikki meidän edelliset kodt ovat kodilta silloin tuntuneetkin. Voisi sanoa elämän taasen yllättäneen tämän matkalaisen. Ei toki ihan vielä siellä talossa asuta mutta se tunne mikä tuli taloa katsastaessa oli melkoinen! Ensimmäistä kertaa Sennin kuoleman jälkeen tunnen syvää onnea ja iloa, ja uskoa siihen, että meidän elämässä tapahtuu sittenkin vielä hyviä asioita! Tuntuu, että se uusi alku ei tapahtunutkaan vielä silloin, kun Sennin kodista muutettiin pois, vaan että se uuden luvun alku alkaisi vasta nyt. Viimeiset pari vuotta on ollut jotenkin semmosta suunnan hakemista ja ulapalla ajelehtimista. Tarpeellista semmoista oman eheytymisen ja eteenpäin selviytymisen kannalta.

Että tällaista puuhaa täällä. 

Instagramissa varmasti lisää hetkiä erinäisistä muuttotilanteista. Huh, sanon minä! Syvällä kokemuksella ja vahvalla huumorilla vielä kerran(?!) pojat!! Ja eikun pakkaamaan. :)


-Reeta-



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ajasta ja onnesta.








Terveisiä sairastuvalta. Kevätlenssua liikenteessä.  

Olen varmaankin kaikissa vuoden tai kahdenkin takaisissa kirjoituksissa päivitellyt jotenkin aikaa ja sen kulkua tai kulkemattomuutta. Näköjään teen sen nytkin. Antakaa anteeksi. Se kertonee ehkä siitä, kuinka aikakäsite tosissaan kokee kovia lapsen kuoleman jälkeen. Tuntuu että aika jopa alkuunsa totaalisesti pysähtyy. Minä pysähdyin. Elämä pysähtyi. Kaikki pysähtyi. Tai ainakin nuo kaikki painettiin pause-nappulalle. Sittemmin on viisarit alkaneet taas tikittää ja filmi lähtenyt hiljalleen pyörimään. Aika vähänlaisesti tuntuu sisältöä tässä leffassa vieläkin olevan, mutta jotenkin se synkkä mustavalkofilmi on saanu jo kovasti väriä mukaan. Olen alkanut oppimaan elämään "itselle" tehden niitä asioita, jotka pitää oman mielen ja kokovartaloihmisen paremmin voivana. Oppinut täyttämään ikäänkuin sen tyhjyyden jonka Senni ja Sennin hoitaminen jätti. Itsekästäkö? En nyt menis ihan niinkään väittämään. Kaikki keinot lienee sallittuja siinä, että tämä meidän kuoppainen tie on edes vähän siedettävämpää kulkea. Ja tuonkin asian on joutunut opettelemaan ihan alusta alkaen. Aikaa ja vapautta olisi ollut tehdä mitä vaan, mutta ei taitoa, kuinka toimeen tarttua. Halusta nyt puhumattakaan. Mitä tehdä näillä käsillä, jotka nyt roikkuu turhana ja toimettomana? Käsillä, jotka reilun seitsemän vuoden ajan oli ohjelmoitu Senniä varten.


Toisaalta, käyn usein keskustelua itseni (ja ehkä vähän myös tovereidenkin) kanssa siitä, tarviiko sitä "filmin" sisältöä ja asioiden suorittamista tämän kummemmin edes olla tunteakseen elävänsä onnellista elämää. Oikeestaanhan mulla on ihan kaikkee. Elämä on muuttunut ja tulee olemaan aina erilaista kuin se elämä ennen Sennin sairastumista ja kuolemaa. Piste. Lähtötilanteeseen vuoteen 2005 kun Senni syntyi, ei päästä. Huutomerkki. Senniä ei tässä ajassa saa takaisin. Tuplahuutomerkki. Näiden hyväksyminen lienee jo aika hyvällä työstöllä. Kipu ja ikävä siis on ja pysyy. Mutta se, että tunnen kivusta huolimatta jo elämänhalua, iloa ja kiitollisuutta niin puolisosta, kodista, ystävistä, työstä ja liikunnasta,  kuin pienenpienistäkin asioista, joita en aikasemmin välttämättä edes ymmärtänyt, on valtavan iso asia onnellisen elämän kokemisessa. Mulla tosiaan on kaikkea, ja Senni koko ajan matkassa mukana. Mun sydämessä. Mitä muuta tässä pitäisi edes saavuttaa. Tai suorittaa. Tai pyrkiä "parempaan" elämään. Jos mä selviän päivän ja toisenkin ilman sitä musertavan tuskan tunnetta, on aihetta kiitokseen ja iloon. Haaveita on, saa ja pitääkin olla, mutta elämä on kuitenkin tässä tänään eikä huomenna tai joskus. Ja kai se niin on, että kun on niin valtava suru ja menetys taustalla, pienetkin ilot tuntuu ihan hirveän isoilta! Mutta senkin kokemiseen tarvitaan ensin se aikamoinen laivalastillinen surun työstämistä. Tämän kirjoittaminen ei olisi onnistunut vielä viime vuoden puolella. Aika tekee tehtäväänsä. Niin klisee. Niin totta.



Huh, olipas se taas syvää ajatusten virtaa. Aivan hikeä pukkaa. Tai sitten kuume se vaan laskee..;)
Mutta ystävät toverit, tämä blogi näyttää pysyvän toistaiseksi vielä hitaasti päivittyvänä ja kovin hartaasti syvällisiä pohdiskelevana. Siksi rohkenin sujahtaa instagramin syövereihin, jossa jaan hieman arkisempaa elämää ja puuhaa kuvien muodossa.  
Ja ettei teidän tartte murehtia että mitä meille kuuluu, sieltä voi käydä kurkkaamassa, löytyy nimellä reetamaarit



Kevättä mieliin! Ootte ihan huikee tukijoukko!!:)

-Reeta-




sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Maailmalla.









Viime vuonna Thaimaassa, tänä vuonna Espanjassa. Kyllä se kuolinpäivä on huomattavasti helpompaa ottaa vastaan ja rämpiä yli muissa maisemissa. En tiedä voiko kahden vuoden perusteella sanoa tästä matkustamisesta vielä perinnettä muodostuneen, mutta kyllä tähän voisi tottua. Ei surua pakoon pääse, eikä sitä yritetäkkään. Ikävän ajanjakson pääsee ylittämään muissa maisemissa vain vähän helpommin. Ei sen kummempaa.

Käväistiin siis pikareissulla Malagassa Sennin kuolinpäivän tienoilla. Kyllä se itku ja ahistus sielläkin tuli, etenkin sillon seitsemäs päivä, mutta pääkopan ja verkkokalvot täytti myös mukavat asiat nähtävyyksiä kierrellessä ja auringonvalosta nauttiessa. Ajatella, jo kolmas vuosi ilman Senniä lähti käyntiin. Voinko olla selvinny tänne asti? Siltähän tuo näyttää. Ja sitäpaitsi, musta tuntuu, että kadonnut elämänilo taitaa olla taas löytymässä. Usko elämään, jossa minullakin voisi olla vielä jotain merkitystä. En vielä tiedä mitä, eikä tarvikkaan, mutta toivo haaveista ja itseni merkityksestä on heräämässä. Siitä iloitsen tänään.

-Reeta-

lauantai 27. joulukuuta 2014

Vähän joulusta.







Liikuttavaa, kuinka te jaksatte täällä käydä ja kaikkea hyvää meille ajatella.  Oikein hävettää, kun en edes hyvää joulua saanut aikaiseksi teille toivottaa. Toivottavasti se siis oli kaikilla semmoinen, että sydän sai levon ja mieli ilon. Tai toisinpäin.

Itselläni voisi sanoa, että tämä joulu oli edellistä pahempi. Kuten koko loppuvuosi viime vuoteen verrattuna. Se lienee monen tekijän summa. Onneksi nyt on ollut aikaa hieman levähtää ja tutkiskella asioita. Ja itseään.

Jouluaatto meni itkumuureilla. Se alkoi, kun avasin joulukoristelaatikon, jossa oli Sennin tonttulakki. Sen olin sinne pakannut silloin, kun Senni vielä meillä oli. Viime jouluna ei kyseistä laatikkoa edes avattu, koska oltiin muutettu väliaikaiseen asuntoon ja suurin osa tavaroista varastossa, joten jälleennäkeminen tuon tonttulakin kanssa ensimmäisen kerran Sennin kuoleman jälkeen tapahtui nyt. Itkin, kun keittelin aamulla joulupuuroa. Itkin, kun tein päivällä juhlakattausta ruokapöytään. Itkin, kun kuusi koristeltiin. Itkin, kun lahjoja avattiin. Kuinka olisinkaan halunnut nuo hetket Sennin kanssa.



Mutta kaikesta huolimatta jollain tavalla joulusta kuitenkin nauttii. Sen tunnelmasta, rauhallisesta olosta, hyvästä ruuasta. Rakkaan miehen olkapäästä, johon tämmönen itkupilli saa romahtaa.








Raskaissa tunnelmissa viimeaikoina tämä blogi sukellellut.  Pitäisköhän tehdä uudenvuoden lupaus että jotain kevyempääkin olisi välillä tarjolla. Vaikka sitte niitä sisustusjuttuja. Eivoitietää. :)


-Reeta-


torstai 20. marraskuuta 2014

Yksin.




Voiko olla totta että eletään jo marraskuun loppua. Aika kelloissa ja kalentereissa tuntuu jatkavan loputonta kiireistä juoksuaan. Itse kuitenkin seison kohdassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Ei mene eteen eikä taakse. Jumittaa. Sivu ei käänny. Tuntuu, että seison ruuhkassa, jossa maailma juoksee ohi ja jossa itse seison vain hiljaa paikallani. En tiedä mihin suuntaan lähtisi. Katson vain ohikulkijoita omissa  kiireissään ja huokaan, tuota elämää minunkin pitäisi parhaillaan elää, elämän ruuhkavuosia. Huutonikin katoaa ruuhkaan ja meluun. Olen suuren väkijoukon keskellä, mutta silti niin yksin. Kipu rinnassa elää omaa elämäänsä, välillä lamaannuttaa koko ruumiin, välillä hiljaisena hönkäilee ja jättää ehkä pieneksi hetkeksi rauhaan. Antaa hetken levätä.



Laitanpa jo joulutähdet ikkunoihin valaisemaan pimeää tietäni.  Laitahan sinäkin, ehkä yksinäinen ohikulkija niitä katsellessaan kokee sydämessään pientä, ehkä suurtakin lohtua.


-Reeta-