Siirry pääsisältöön

Tekstit

Let it go.

Niin tosiaan. Meillähän oli se tilanne tuos joitaki kirjotuksia sitten, että ajauduttiin eräänlaiseen kulminaatiopisteeseen ja päätettiin luopua isoista asioista ja suunnitelmista. Oli pakko oman mielenterveyden kannalta. Ottaa ikäänkuin uusi kurssi ja suunta vuotavalle pikku paatille, ennenkuin se uppoaa. Hiiohoi. Ja yhtenä tähän kuuluvana luovuttiin siis talosta, jossa ehdittiin haaveilla ja suunnitella toisenlaista tulevaisuutta parisen vuotta. Keväällä talo löysikin sinne kuuluvat uudet asukkaat, ja me päätettiin jatkaa pystypäin matkaa kohti uutta ja yksinkertaisempaa, meidän kahden elämää. Luopumisasioihin kuului tässäkohtaa myös mm. oma piha, puutarha, ulkotyöt ja muu mieltä ja ruumista kuormittava. Kuten esim. irtipäästäminen suuresta perheruokapöydästä keittiössä. Tai lasten pyyhkeistä tai astioista kaapeissa. Liioista neliöistä ja tyhjistä huoneista. Asuntoalueesta, joka täynnä lapsiperheitä. Löydettiin tähän tehtävään juuri passeli kerrostalokoti melkein kaupungin sykkeest…
Uusimmat tekstit

Lukuhaaste.

Täällä sitä nyt sitten näpytellään. Jestas.


Mä olen kuulkaa innostunut lukemaan kirjoja. Mulla oli viime vuodelle tavoitteena lukea vähintään kirja kuukaudessa, mikä tuntui hurjalta määrältä ja haasteelta mulle, joka on hädintuskin saanu luettua koko elämänsä aikana yhteensä sitä kahtatoista kirjaa....! En siis ole lukuihminen. Mutta tarinaihminen kyllä. Rakastan tarinoita ja kertomuksia, mutta se kirjojen lukeminen on ollut jotenkin kauhean punainen vaate silmilleni. Ja varsinkin jos kirja on ollut paksumpi kuin Aku Ankka. Hyite. Pienempänä tarinaihmisenä tarinoin kyllä ite kaikenlaisia kertomuksia äidinkielenvihkoon, lähinnä kauhutarinoita, jos aihe oli vapaa. "Takametsän hautausmaa" oli yhden huikean teoksen nimi. Opettajalle vaan terveisiä, ja anteeksipyyntöni aiheuttamastani piinaavasta jännityksestä. ;)
Mutta siis, onnistuin helposti tavoitteessani, ja se ylittyikin jopa kaikkien sivupersoonieni ihmetykseksi.  16(!!) kirjaa luettu eikä ollu poka mikhän! Seitsemästoista a…

Uusi yritys.

Tiedättekö. Tämä kirjoittamiseen ryhtyminen on ollut ja on edelleen ihan hirveän vaikeaa. Niin monta kertaa olen alottanu ja sitte poistanu joutavilta tuntuneet lässytykset. Vuodet on muokannu itteä ja ajatuksia niin paljon, että vanhoja tekstejä lukiessa ei välillä meinaa edes tunnistaa itteänsä ja hienoja tunteiden tulkkauksia omikseen. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa samalla tavalla.  Tarvinko tätä edes enää? 
Vaikka taukoa onkin ollut vähän luvattoman paljon, en silti ole halunnut luopua tästä blogista. Uskon, että surutyö on jo siinä vaiheessa, että syvimmät mielenmöykyt on työstetty ulos, enkä siksi ole kokenut enää tarvetta kirjoittaa. Tai olisin ehkä halunnut, mutta en tiennyt mitä. Tuntuu, että blogin luonne on ollut niin syväluotaavaa tunteiden ja surun käsittelyä, että tuntuisi "väärältä" kirjoitella mistään muusta. Mitä jos kukaan ei kohta muistaisi blogin synnyn alkuperää, jos alkaisin höpöttää kaikenmaailman pinnallisuuksista? Mokomatkin ajatukset. 
No juu…

Huhuu..

...onkohan täällä enää ketään..?






En edelleenkään oikein osaa kirjottaa. Nytkin lähinnä tulin testaamaan uutta äppiä, jonka kautta pystyisin kirjotella blogia myös puhelimella. Varmaan vanha juttu mutta tää mun höyryveturi kulkeeki vähä hitaammin.. ;)  Ehkä tää on kyllä jotenki kätevämpää bloggaamista kuin ainainen tietokoneen ääreen hakeutuminen. Jos tämä toimii niinku luvattu, kuvittelen voivani jopa aktivoituakin tässä hommassa. Paino sanalla 'ehkä', vaikkei sitä ollutkaan koko lauseessa.
Mutta kuten sanottu, mä olen ollu tyhjä, kuiva rätti jo pitkään. Voimakas takapakki ollu päällä.  Ja  mitänyt muutama uusikin "pikku" asia tullut taas käsiteltäväksi. Välillä meinaa kyllä huumori loppua ja positiiviselle ajattelulle on tullut näytettyä muutamanki kerran ahteria. Anteeksi semi-ruma sana ja mielikuva.
Ehkäpä mun on syytä rohjeta jatkaa avointa linjaa, niinku aina ennenki.. jos kerran aion tätä blogia vielä jatkaa. Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, eikös.  Ja sik…

Tämmöstä tänään.

Hei ihmiset. Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niinkuin kuvittelin. Tämä vain tuntuu vieläkin niin vaikealta. Tavallaan ei oikein ole kirjoittamista. Vaikka samaan aikaan pää on täynnä ajatuksia. Tavalliset omat tekemiset tuntuu liian tylsältä jakaa. Tai vähintäänkin erilaiselta. En jotenkin osaa niistä kirjoittaa, vaikka haluaisinkin. Onhan tässä blogissa ollu enemmän ja vähemmän syvempää pohtimista ja tunteiden jakamista. Niinsanotusti vähän diipimpää settii. Heh. En siis vain saanut esim meidän pihan laitosta ja kasvien istuttamisesta irti mitään juttua. Ja se mitä nyt käyn läpi, on ehkä liian henkilökohtaista jaettavaksi, ainakin vielä. Eikä sekään sen kummempaa kuin "pientä" itsetutkiskelua. Kuka olenkaan ja mitä elämältä haluan. ;)
Mutta jospa mietin vähän että mitä mulle kuuluu just nyt. Teitä ehkä eniten taitaa nyt kiinnostaa onko meidän perhe viime aikoina kasvanut. Ei, ei ole, kaksin edelleen ollaan. Kiitos rohkaisuista ja kannustuksista asian suhteen, …

Ps...;)

Hei! Mukava kun potkitte vähän pyllylle tämän kirjoittelun suhteen. :) Jotenkin on taas vaan vähän taantumaa tässä kirjoitteluhommassa. Ja tietysti paljon kaikenlaista aikaa vievää puuhaa ja tietysti töitä. Elämistä. Ja kokoilen vielä tässä vähän ajatuksiakin. Niitä on ollu yllättäen ihan hirveesti viime aikoina, vähän liikaakin! Suunnittelua, haaveilua, isoja päätöksiä, vaikeiden asioiden hyväksymistä, odotusta. Värkkäämistä. Ja katse on totisesti jo enemmän eteen kuin taakse! :)

Meillä on täällä piharemontti täydessä vauhdissa, siitä kuvia jahka saan jumissa olevan valokuvaohjelmani kuntoon! Samoin niistä sisätiloista mistä lupailinkin, mutta ollaan nyt kesä kuitenkin vielä ulkona. :)

Tässä uudessa kodissa oli hieno(ainakin ollut joskus hieno!), runsas puutarha, mutta muutaman vuoden hoitamattomana olleena oli villiintynyt niin, ettei tämän emännän aika, hermot eikä viisaus riittänyt sitä kunnostamaan saatikka jatkossa ylläpitämään. Hienoista istutusaltaista kasvoi mm. kaksimetrist…

Viisi vuotta.

Kylläpä aika kulkee. Ja valon määrä lisääntyy, ihanaa! Ja pääsiäinenkin ihan ovella jo. En tosin ole vielä juurikaan pääsiäistä kotiin laittanut, mutta vielä ehtii :) 

Huomasin tuossa muutama päivä sitten, että blogihan täytti 5.päivä maaliskuuta 5vuotta. VIISI VUOTTA!! Hirveästi. Ja yhtäaikaa tavallaan vasta. Niin paljon mahtuu tuohon aikaan. Selailin vähän tätä blogia läpi, mitä en ole tehnyt oikeastaan ollenkaan Sennin kuoleman jälkeen. Ja tässä vaiheessa ei voi olla kuin onnellinen ja kiitollinen, että tuolloin kevättalvella 2011 päätin ja USKALSIN alkaa pitämään tätä blogia. Ikäänkuin päiväkirjaa Sennin kanssa elämisestä. Nyt näihin muistoihin ja kirjoituksiin on ihana palata. Ja myös näkee oman suruprosessin vaiheet ja etenemisen. Olen tosiaan päässyt eteenpäin omassa surussa!
Päätös ryhtymisestä alkaa pitämään tätä blogia ei ollut helppo, ja pitkin matkaa olen pohtinut enemmän ja vähemmän teinkö oikean päätöksen. Teinkö väärin Senniä kohtaan, kun tein hänestä julkisen. Lapsest…