perjantai 18. huhtikuuta 2014

Olemassaoloilmoitus.



Viime postauksen aihe näyttäisi saavan kovasti keskustelua aikaiseksi. Niinkuin arvelinkin. Siksi halusinkin esittää pelkästään "faktat" ja jättää omat kantamme lähipiirin tietoon. Kiitos kaikille kommentoineille ja myötäeläjille tässäkin asiassa. 

Tässä postauksessa ei nyt ole oikein mitään syvällisempää sanottavaa, oikeastaan tulin vain ikäänkuin ilmoittamaan olemassaolosta. Kyllä täällä ollaan ja eletään! Liian pitkä tauko ollut. Anteeksi. Mutta syykin siihen löytyy, nimittäin muutto! Nyt se on vihdoin tapahtumassa, tavaraa kuskattu uuteen kotiin minkä töiltä ehditään! Eikä enää montaa yötä, niin saadaan jo asettua ihan taloksikin. Ihanaa. 

Pääsiäinenkään ei tänä vuonna ehdi tuntua oikein miltään, ei hyvältä pääsiäisfiilikseltä eikä oikeastaan pahaltakaan Senniin liittyen. No tälläkertaa näin ja hyvä niin. Mitään pääsiäiseen liittyvää kuvattavaakaan ei nyt ole, tuokin kokkokuva löytyi arkistoista muutaman vuoden takaa pääsiäiseltä, jolloin pääsiäiskokkona toimi vanha homeinen leikkimökki. Hyvä kokko syntyikin.  Ja syttyi. Heh. Mutta älä kokeile tätä kotona, ellei tilaa ole tarpeeksi. Tuolla onneksi oli. :)




Näihin kuviin ja tunnelmiin, Hyvää pääsiäistä kaikille!


-Reeta-

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

1q32





Muutama sananen INCL-taudin perinnöllisyydestä. 


Kyllä, niin surullista kuin se onkin, meillä olisi riski siihen, että seuraavatkin mahdolliset biologiset lapsemme olisivat INCL-lapsia. Riski siihen on yhtäaikaa pieni ja suuri, kaiken tämän kokeneena voisin sanoa sen olevan ihan liian suuri. 25%. Yksi neljästä. Tilastoissa ja laskukaavioiden perusteella nyt kuuluisi tulla ne kolme tervettä lasta. Mutta valitettavasti tässä tosielämässä niitä sairaita lapsia voi tulla kuitenkin ne neljäkin peräkkäin. Tai enemmän. Tilastotieteen voi heittää tässä kohtaa romukoppaan.

Molempien vanhempien tulee siis kantaa tätä geenivirhettä, joka on paikannettu kromosomissa 1 (1q32), että syntyvä lapsi voi saada tämän sairauden. Jos lapsi saa geenivirheen vain toiselta vanhemmalta, lapsi on terve, mutta kantaa INCL geenivirhettä. Tähän mahdollisuuteen on olemassa teoreettinen prosenttiluku 50. Kantaja ei siis oireile millään tavalla, ja joka 70:s suomalainen kantaa tätä geenivirhettä. Kantajuus selviää verikokeella. Mutta on myös olemassa 25%:n mahdollisuus siihen, että lapsi ei peri kummaltakaan vanhemmalta tätä sairautta aiheuttavaa geenivirhettä. Tällöin lapsi on INCL:stä täysin terve, eikä lapsella itsellään ole riskiä siihen, että jonain päivänä saisi INCL-lapsen. 

Olette paljon kysyneet tilanteestamme uuden lapsen suhteen ja myös toivoneet meille lasta. Ymmärrän ajatuksenne ja uuden lapsen tuoman toivon näkökulman elämäämme. Kiitos niistä. Asia on kuitenkin kovin arka, ja liian monikerroksinen jaettavaksi. Ainakin vielä. Asiaan liittyy niin moni asia, eikä ne yhdessä tee tästä helppoa. Tilaston valossa tämä teoria, että INCL-lapsia syntyy keskimäärin "vain" noin kolme vuodessa, ei lohduta tässä kohtaa, kun tietää sen karmean mahdollisuuden olevan olemassa. Ja uudestaan tätä kaikkea ei ehkä kestäisi. 

Vaihtoehtoja sairauden selvittämiseen ja terveen lapsen syntymiseen on olemassa ja hyvä niin. Kerron vaihtoehdoista yleisesti, en sen perusteella, mitä itse ajattelen asioista. Kunnioitan jokaisen vanhemman omaa päätöstä tämän äärettömän vaikean asian äärellä, siksi katson, että oman mielipiteeni julki tuominen ei tässä yhteydessä ole tarpeen. Toivon ainoastaan, että tutkimus tämän sairauden ja sen perinnöllisyyden, ja toisaalta myös parantamisen osalta kulkisi vahvasti eteenpäin. Tutkimusten rahoittamisessa lienee kuitenkin suuri kompastuskivi, koska maailmanlaajuisesti tämä on niin harvinainen ja tuntematon sairaus. Ketään ei niinsanotusti ehkä kiinnosta tuolla rapakon takana.


Yhtenä vaihtoehtona perheille tarjotaan koeputkihedelmöitystä. Siinä sukusoluja kerätään molemmilta vanhemmilta ja ne hedelmöitetään kohdun ulkopuolella, jolloin alkioista tutkitaan mahdollinen INCL-sairaus ja vasta terve löydös istutetaan kohtuun. Tähänkin liittyy omat riskinsä ja monimutkaisuutensa. Luonnollisesti alkaneessa raskaudessa sikiö voidaan tutkia tiettyyn ikään asti istukkabiopsian avulla, jolloin selviää onko lapsi sairas vai ei. Jos tutkimuksen perusteella todetaan, että lapsi olisi INCL-lapsi, tarjotaan vanhemmille vaihtoehdoksi raskauden keskeytystä. Joka luonnollisesti ei ole ollenkaan helppo päätös. Eikä myöskään päätös pitää lapsi sairaudestaan huolimatta. Istukkabiopsiassakin jo sinällään on omat riskinsä sikiön kuolemaan ja keskenmenoon liittyen. Lisäksi vaihtoehtoina vanhemmuuteen tarjotaan adoptio- ja sijaisvanhemmuutta. 

Ja jos muistatte joskus kauan sitten maininneeni, meidän adoptiotaival muutama vuosi sitten päättyi ikävästi. Adoptiolautakunnasta oli kerrottu sosiaalityöntekijöillemme, ettei lupaa oltaisi myönnetty Sennin sairaudesta johtuen, joten jo hyvin alkanut kotiselvityksen tekeminenkin keskeytettiin. Uuteen prosessiin lähteminen ja mahdollisten pettymysten kohtaaminen uudestaan, ei nekään ole yksinkertaisia. Mutta mikäpä tässä elämässä olisi yksinkertaista.

Osimoilleen näin. Toivottavasti saitte kiinni faktoista. Ja aina saa kysyä.


Loppukevennykseksi hörppään mustikkasmoothieta ja hihkaisen ilosta hampaat ja kieli sinisenä; uudessa kodissa keittiö, khh ja vessat jo lähes valmiina! HIH :)


-Reeta-



keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kurkistus.


Kiitos kaunis taasen kaikille kommentteja ja sähköposteja lähettäneille, ja teille kaikille lukijoille, teitä on ihan hirrrrmu paljon. <3 Mielelläni luen teidänkin kokemuksia tähän kaikkeen ja ylipäänsä suruun liittyen. Vertaistuki toimii siis toisinkin päin. :) Kaikkiin en pysty vastaamaan henkilökohtaisesti, ja yritänkin usein kysyttyihin ja samansuuntaisiin kysymyksiin vastaamaan täällä. Eli kysyä siis jatkossakin saa! Incl-sairauden periytyvyydestä on tullut paljon kysymyksiä, ja siihen paneudunkin hieman syvällisemmin tässä piakkoin. 

Maalaamisesta ja korujen tekemisestäkin on kyselty, josko laittaisin näytille aikaansaannoksia. Noh, näyttäisin jos olisi mitä näyttää. ;) Syynä "ei oohon" on se, että lähes kaikki minun askartelu- ja maalaustarvikkeet on edelleen pahvilaatikoissa, jonne ne syksyllä muuton yhteydessä pakkasin. 


Tästä pääsemmekin hienosti heiveröistä aasinsiltaa pitkin tämän päivän aiheeseen. Eli kurkistus uuteen kotiin.








Muistatteko, kun jossain kohtaa hiljattain mainitsin ohimennen uuden kodin valmistumisesta?! Kyllä, eli ihan kohta, ehkä enää reipas kuukausi, niin se on muuttovalmis. Ostimme rakenteilla olevasta paritalosta asunnon, ja kun oltiin tarpeeksi ajoissa liikenteessä, ehdittiin vaikuttamaan vielä pintamateriaaleihin. Aika jännittävää kun yhtäkkiä tässä ootellaankin uuden oman kodin valmistumista ja saadaan miettiä minkälaisia tapetteja ja pintoja tulis minnekin huoneeseen! Aijjettä ku jännittääkin, tuli valittua muutamia aika voimakaskuvioisia tapetteja, että miltä ne näyttää sitten seinässä. Uusi koti on noin 100neliöinen, ja se sisältää tehokkaasti keittiön, ruokatilan, olohuoneen, khh:een, saunan, wc:n sekä yläkerrassa "minun, sinun ja meidän" huoneet. Kolme makuuhuonetta siis. Ulkoasultaan ja yksityiskohdiltaan tuo kaunokainen on varsin moderni, täysin siis erilainen kuin edellinen koti oli. Aika kutkuttelevaa!

Tähän asti, sen mökillä asumisen jälkeen olemme asuneet väliaikaisesti 40neliön kokoisessa kaksiossa, sulassa sovussa, sillit suolassa. Minä, mies, yksi pullea kissa ja miehen kaikki työvälineistö, jota on  p a l j o n . Tänne ei todellakaan olisi voinut tuoda yhtään ylimääräistä asiaa tai esinettä, ja kaikki "ylimääräinen" odottaakin erinäisissä varastoissa pääsyä uuteen kotiin. Jopa sohva puuttuu nyt olohuoneesta kun ei mahtunut, ja ainoastaan kolme Sennin valokuvaa otettiin mukaan. Noh, saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta oli ihan kamalan vaikea valita ainoastaan kolme valokuvaa mukaan..! Se Sennin taulukin on vanhemmillani "lainassa", ettei vahingoittuisi missään kohtaa muuttoja. Ja arvatkaa vaan onko sille(kin) jo suunniteltuna uuteen kotiin uusi oma paikkansa...!? Ja kehyksetkin se ehkäpä saanee ympärilleen kevään tai kesän aikana.


Melkosen jännittävää ja malttamatonta aikaa siis. Toisaalta takaraivossa paukuttaa hieman ahistava jännitys siitä, missä kohtaa tajuntaan iskee se tosiasia, ettei Senni tosiaan tule enää sinne. Nyt kun on pitkään oltu ikäänkuin tuuliajolla ja väliaikaisissa asunnoissa. Ja mitä tapahtuu, kun lähden purkamaan noita muuttolaatikoita, joita en ole sen syksyisen muuton jälkeen avannutkaan..nouseeko jo armollisesti unohdettuja muistoja esineiden ja tavaroiden myötä pintaan. Toisaalta aika ihanaa ja tietysti haikeaakin, miettiä, millä tavalla ja kuinka paljon Senni näkyy uudessa kodissa. Ja sehän näkyy. <3



-Reeta-



torstai 20. helmikuuta 2014

Väristä päätellen.






Jokunen sananen väreistä. Viime postaus sisälsikin värejä enemmän kuin koko viime vuoden päivitykset yhteensä. Ja kyllä, värit on alkanu pikkuhiljaa taas hahmottua uudelleen tajuntaan, sitä ei käy kieltäminen.  Kummallista, kuinka värit tai paremminkin värittömyys voi olla niinkin iso osa surevan sielunmaisemaa. Alkuun Sennin kuoleman jälkeen ei tullut mieleenkään, että oisi voinut pukea päälle jotain värikästä. Tai mitään koruja. Tai mitään meikkiä. Minulle, asusteiden ja korujen suurkuluttajalle se oli jokseenkin hämmentävää. Ainoastaan mustaa mustaa mustaa....ja muutenkin eleetöntä ja korutonta. Melkein olin kateellinen sille aikakaudelle, jolloin oli tapana käyttää erityistä surupukua. Silloin ei mustaa niinkään ollut arkivaatetuksessa, vaan musta liitettiin selvästi suruun. Musta on nykyään niin tavallinen, jos ei jopa käytetyin vaateväri, eikä sitä enää automaattisesti liitetä suruun. Eikä siksi sureva enää erotu massasta. Kuolemasta ja surusta on tullut asia, josta ei puhuta. Ja joka ei näy ulospäin. Kuinka helpottavaa olisi ollut, kun asullaan olisi voinut viestittää ympäristöön, että tuota ihmistä on kohdeltava erityisen varovasti. Hyvin herkästi särkyvä, tai paremminkin jo sirpaleiksi särkynyt ja juuri ja juuri kasassa pysyvä kanssakulkija liikenteessä.  





Kummallisinta tässä värihommassa on se, että kaikki vaatevalinnat tapahtuu tiedostamatta. Onhan se jo vanha viisaus, että eri väreillä on yhteys erilaisiin tunteisiin ja sen mukaan ihminen valitsee vaatteensa päivittäin. Alitajuntaisesti. Ja yhtä kummallista on kuinka salakavalasti värit ja korut ja meikki on hiipinyt taas omalta osaltani katukuvaan. Ja kiinnostus siihen, miltä saattaisi näyttää kun ovesta ulos astuu. Ehkä sekin kertoo jotain, sillä näilläkään asioilla ei tovi sitten tuntunut olevan yhtään mitään merkitystä. Niinku ei monella muullakaan asialla. Se oli se "Kun mikään ei tunnu miltään" -vaihe. On toki edelleen aikoja, jolloin huomaan laahustavani paikasta toiseen melkosen synkkänä, ilmeettömänä hahmosena, pipo syvälle päähän vedettynä. Ja tuohon mustaan pipoon toivoisin tekstiä "Kuolleen lapsen äiti"....




Mutta kyllä vaan, värejä täällä jo siltikin nähdään! Kiva kun niin monet siihen viime kommenteissa kiinnittikin huomiota. Värillä on väliä, vai miten se meni.;)


Noh, nämä oli näitä, tänään näyttäisi olevan ihan hyvä päivä. Väristä päätellen. :)



-Reeta-






torstai 6. helmikuuta 2014

Long time no see!






Pitkästäaikaa! Ja pitkän matkan päässä sitä tovi oltiinkin. Täällä kirjottelee auringossa ja lämmössä kylpenyt, kovasti mieleltään virkistynyt kansalainen. Oltiimpa tuossa oikeen Thaimaassa asti, voisko sanoa jonkinsortin kuntoutusmatkalla. Ja voi miten teki hyvää, niin sielulle, ruumiille kuin parisuhteellekin! 








Kuudentoista päivän reissu kohdistui Thaimaan Krabiin, ihan huikeisiin maisemiin. Lämpötila pysytteli joka päivä 32-33asteessa, yölläkin oli noin 25astetta. (Kiitos tässäkohtaa ilmastoinnin keksijälle!!) Pelkästään jo sen kaiken väriloiston ja vehreyden ja valon näkeminen teki ihmeitä mielelle. Ja tietysti se, kun saa olla oikeasti hetken aikaa kaukana pois niistä omista ympyröistä. Pakostakin tulee muuta ajateltavaa. Ja se, kun saatiin olla tiiviisti ihan vaan kaksistaan. Tai no, valehtelin, oltiin me kaks tuntia erossa koko loman aikana. :)








Ruoka oli hyvää, joskin tunnustaudun jänishousuksi, enkä ihan kaikkea lähtenyt maistelemaan ja kokeilemaan. Yhden aamupäivän ripulointi ja oksentaminen pisti hiukan varovaiseksi. Ja kovin tulisen ruuan ystävä en ole, ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä että se polttaa ihan liikaa. Jokunen keitto jäi siitä syystä mieheni syötäväksi. Sille kun tulisuuskäsite on aivan eri kuin mulle. Mulle *huhpolttaaenpystysyömäänapuamitämäteenpaniikki* on sille *notäävähälämmittää*.



Katukeittiön ehdoton suosikkiherkku, banaani-suklaa-pannukakku, slurps!!





Hotelli oli ihana, palvelu niin ystävällistä ja iloista. Kuten Thaimaassa yleensäkin. Tuntui että meitä oikein hemmoteltiin. Joka päivä oli siivouksen jälkeen puhtaat pyyhkeet aseteltu hienoihin asetelmiin. Ja joka päivälle ihan oma kuvionsa. Eihän noita meinannu malttaa edes purkaa....!
















Vuokrattiin useampana päivänä skootteri ja huristeltiin sillä ristiin rastiin. Mies ajoi ja minä istuin tyytyväisenä tarakalla. Kuvittelin meidät teineiksi, joilla elämä vielä edessä eikä huolta huomisesta..;) Kyllä me ajeltiinki, voisin melkeen väittää, että kaikki pienet ja vähän isommatkin tiet ajettiin läpi. Monet tiet päättyi umpikujaan, mutta kulki mahtavien viidakkometsien ja kumipuuviljelmien läpi päättyen jonnekin upeaan paikkaan, esim keskellä metsää kohoavan karstikallion juurelle. Siellä me ihmeteltiin huikeita maisemia ja mieletöntä ääntä joka on samalla niin hiljaista ja rauhallista, mutta täynnä kaikenlaista siritystä ja sirkutusta. Löydettiin norsutila, ja idyllisessä viidakkomaisemassa oleva kissakalafarmi, sekä keskellä viidakkoa oleva puro, jossa sai uida. Nähtiin paljon paikallista asutusta ja elämää, kierrettiin paikallisten omilla markkinoilla ja seikkailtiin Krabi Townissa niin pääkaduilla, ostoskeskuksissa, yömarkkinoilla, kuin myös sivukujilla paikallista elämää tutkimassa. Löydettiin skootterilla ajellessa myös niin upeita rantoja, ihan autioitakin...aah, ja turkoosia kirkasta merta. Ja vehnäjauhomaista rantahiekkaa, johon oli varsin mukava upottaa nämä kylmässä kangistuneet varpajaiset. Yhdelle järjestetylle snorklausmatkalle lähdettiin, kierrettiin neljä eri saarta ja mun suosikki oli se, kun hypättiin veneestä mereen ja "etsittiin Nemoa". Ei löytyny häntä tälläkertaa, mutta monia muita kaloja kyllä, joita näkee vaan kirjoissa ja elokuvissa. On se upea maailma. Vieläkun uskaltaisi joskus toteuttaa lapsuuden haaveen...haaveilin aina sukeltamisesta trooppisilla vesillä...:) 










Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin unelma. Ihania muistoja ja kokemuksia taskut pullollaan, sairaalloinen kalpeus naamalla vaihtunut hieman terveemmän näköiseen väriin(edes hetkeksi!) ja pääkoppa täyttyny mukavilla ajatuksilla. Eikä ollenkaa oo huono asia se, mitä tämä loma teki meille miehenä ja vaimona. Kyllä me vaan viihytäänki toistemme seurassa. Eipä sekään oo itsestäänselvyys kaiken koetun jälkeen. Tämä tuli niin tarpeeseen ja niin oikeaan aikaan. Ei liian aikaisin, eikä joskus myöhemmin, vaan just täydelliseen kohtaan. Kaikin puolin. Toivottavasti tällä eväsrepulla mennään vielä kauas. Enkä tarkoita uutta matkaa;) vaan mielellisesti. Vaikka nälkä kyllä kasvaa syödessä ja uutta matkaa täytynee alkaa jo kerryttää säästöpossuun... On se semmonen paratiisi. Tulee vaan mieleen, että mitä se oikeasti on siellä Taivaassa, kun täälläkin on jo noin mahtavia paikkoja...taitaa Sennillä olla aika hyvät oltavat...! :)









Tämmösiä kuulumisia. :)



-Reeta-



perjantai 10. tammikuuta 2014

Käännekohta.





Väsynyt, raskas, tunkkainen, surullinen, ahdistava, synkkä, pimeä, kipeä, haluton, tympeä. Siinä viimeisten viikkojen kuumimmat adjektiivit.

Täytyy sanoa, että näin ensimmäisen vuodenkierron nyt läpi käyneenä, kaikkein vaikein ja pahin aika kaikista vuoden aikana olleista juhla- ja merkkipäivistä, on ollut tämä kuolinpäivä. Siihen ei liity mitään hyvää muisteltavaa asiaa, kuten esimerkiksi jouluun tai syntymäpäivään liittyy. Pelkkiä ahdistavia ja niin tuskaisia muistoja.

Kuolinpäivä kun ei rajotu vain siihen yhteen ja ainoaan päivään, vaan kaikkiin niihin ennen ja jälkeen tapahtumiin. Useiden viikkojen ajalta. Koko ajan, mitään sen kummemmin edes ajattelematta nousee mieleen tapahtumia vuoden takaa. Millon lähdettiin kotoa viimeisen kerran, miten sairaalassa tapahtumat ja Sennin vointi eteni, miten pelättiin viimeisenä yönä puhelinsoittoa, kun yritettiin edes hetken levähtää mieheni siskon luona, kuolinpäivän tapahtumat ihan hetki hetkeltä, ihmisten käynnit, kukkameren ja sen aiheuttaman tuoksun, arkkuun laiton, hautajaisjärjestelyt jne jne jne.

Ja sen saman tuskan tavallaan käy läpi nyt uudestaan, kun muistaa, miten hirveää se oli. Mutta toisaalta on myös helpottunut olo, tähän asti on nyt siitä kaikesta kuitenkin selvitty.


Katse on kääntymässä jo kovastikin eteenpäin, jotenkin on ilmassa semmosta uuden alun odotusta. Vuoden täyttyminen on ikäänkuin jonkinlainen käännekohta. Haluaakin jo kääntää katseen sieltä synkästä menneestä tulevaan. Ei mitenkään pitkälle vielä pysty näkemään, mutta sen verran, että tiedän siellä olevan jo jotain odottamisen arvoista. Ihan tässä lähitulevaisuudessa. Uuden työn etsiminen, uuden kodin rakentuminen, uusia ystäviä ja tuttavuuksia uudella paikkakunnalla, uusia harrastuksia. Ja tämän vuoden tavoite olisi aloittaa pikkuhiljaa myös säännöllinen liikuntaharrastus, joka jäi täysin Sennin kuoleman jälkeen. Kunto on romahtanut ihan pohjalukemiin, ja painokin nousi useita kiloja. Ei vaan jaksanut välittää ja suruunkin taisi saada hetken lohtua herkuista, etenkin "aina pettämättömästä ystävästämme" suklaasta.

Mutta ihanaa, että noillekin asioille on taas voimia edes alkaa niitä ajatella.






***

Ootte varmaan huomannutkin, että tuonne yläpalkkiin on ilmestynyt "In Memoriam"-otsikko. Sieltä löytyy muistokirjoitus, jonka halusin vielä tehdä. Pieni pintaraapaisu niihin muistoihin, joita meille Sennistä jäi.





-Reeta-



maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu.


Ensinnäkin,
 Kiitos.

Olette jaksaneet pysyä mukana pitkään vallinneesta 
epäsäännöllisestä päivitystahdista huolimatta.
Kiitos kaikista kommenteista ja sähköposteista.
Niin lohduttavia ja kannustavia sanoja.
Kiitos.

***



Tänään on aatonaatto.
Sennin nimipäiväkin.

Mielessä lista tekemättömistä asioista.
-paista kinkku
-käy vielä kaupassa
-muista viedä joulupostit läheisille
-osta vielä puuttuvat lahjat
-paketoi lahjat
-soita tärkeä puhelu
-päivitä blogi
jne.


Mielessä myös kaiken touhun keskellä suuri ikävä ja kaipaus.
Suurempi kuin vielä kertaakaan tänä vuonna.

Ei oikein ole ollut joulufiilistä.
Sitä tunnetta, mikä lämpimästi läikähtää rinnassa
ja kutkuttelee vatsanpohjassa.
Yleensä jo aikaisin marraskuussa.
Olisin niin mielelläni karhujen tavoin voinut nukahtaa talviuneen.
Herätä vasta auringonvaloon, kärpästen pörräykseen, linnunlauluun.




Ikävä on ihan suunnaton.
Ja fyysinen tunne tyhjästä sylistä on ihan konkreettinen.
Siitä puuttuu Sennin kokoinen pala.

Mutta kohta, ihan kohta 
on tämäkin juhla takana, ja siitäkin ekan kerran selvitty.
Ja muutama viikko enää,
niin ensimmäinen vuodenkierto täyttyy.
Ehkäpä sitten seuraava vuosi ja sen kaikki juhlat
on jo hieman helpompi kulkea läpi.

Ja kohta, ihan kohta 
on taas aika, jolloin kuuluu ensimmäisen kerran "titityy".
Silloin tietää selvinneensä taas yhdestä talvesta.
Alkaa uusi kevät.

 ***




Tänä vuonna emme lähettäneet joulukortteja.
Sen sijaan kirjoitimme läheisille kirjeen.
Kirje sisälsi kuulumisia tältä vuodelta, ajatuksia tulevasta joulusta,
sekä muistoja viime joulusta.
Viimeisestä yhdessä Sennin kanssa.
Se oli iloinen joulu.
Äärettömän iloinen ja ihana joulu.
Siitä niin kiitollinen.




Kirjeen mukaan lähti iloinen kuva Sennistä viime joululta.


 ***

Tämän joulun koristeet on jäänyt minimiin.
Ikkunoissa on tähdet.
 Lipaston päällä joulupallo, jonka toin Sennille vuosi sitten
Wienistä tuliaisena joulumarkkinoilta.
Yksinäinen hyasintti tuoksuu pöydällä.

Aattona syttyy kynttilät Sennille.
Samalla ne syttyy myös niille pienille rakkaille lapsille,
jotka ovat Taivaaseen myöskin jo lentäneet.
Lämmölä muistan myös teitä vanhemmat - kohtalotoverit.
Emme ole yksin.







Teille Kaikille Ihanat Ihmiset
haluan toivottaa
Rauhallista ja kaunista joulua.


Älkää meistä murehtiko,
me pärjätään kyllä.
:)


-Reeta-