Miten mielelläni.

Miten mielelläni

nyt esittelisinkään teille Sennin hartaasti ja rakkaudella

tekemää äitienpäiväkorttia.

Ja sen hellyyttävää harakanvarvaskirjoitusta.

Mutta kirjoitusta kumminkin,

omin pikkukätösin aikaansaatua.

Miten mielelläni

leikkisin nukkuvaa ja kuuntelisin salaa 

keittiöstä kuuluvaa puuhastelua.

Ja vastaanottaisin maailman herkullisimman aamiaisen sänkyyn.

Muutama kananmunankuori vain kruunaisi täydellisyyden.

Miten mielelläni

ottaisinkaan kaulani ympärille Sennin hentoiset käsivarret.

Sennin, jonka hiukset vielä suloisen pörröiset ja unentuoksuiset

ja joka kuiskaisi korvaani 

"äiti".

Miten mielelläni.

Mutta ei.

Muuta ei ole näyttää kuin äiti,

 joka laskee äitienpäivänä kukkia lapsensa haudalle.

Niin, Äiti.

Senni teki minusta äidin.

Se arvonimi ei ole itsestäänselvyys.

Pikemminkin armolahja.

Onnen ainekset.

Miten mielelläni 

soisin tuon lahjan ja onnen kaikille 

sitä hartaasti toivoville.

Erityisesti niille,

jotka joutuvat odottamaan ja pettymään

 vuodesta toiseen.

Miten mielelläni

olisin myös itse jatkanut tätä tehtävää.

Miten mielelläni.

-Äiti-

Piha ilman sua.

 Se on niin kamalan totta,

kun väitetään, että jokainen vuodenaika 

on opeteltava elämään uudestaan

läheisen kuoleman jälkeen.

Nyt,

 kun maa ja terassi paljastui kokonaan lumen alta,

aiheutti se taas aivan yllättäen

uusien muistojen ja tunteiden vyöryn.

Kaikki on siis nähtävästi kohdattava ekan kerran.

Ihan kaikki.

Nyt on kevään vuoro.

 "On matto multa varastettu alta,

en peittoo lämpimintä enää nää.

Ja verhot revitty on ikkunalta,

jäljellä vain riipaisevaa ikävää.

Yht'äkkiä on mulla vieras talo,

on vieraat seinät, vieras ovensuu.

Ja vaikka joka huoneessa ois valo,

oon pimeässä kun et sinä tuu."

 "On piha liian iso ilman sua,

on keinu orpona ja allapäin.

Kun hetken vielä saisin painautua

sun kainaloos ja olla sylikkäin."

"Mutta joku vei sun askeltesi äänet

ja pesi kaikki sormenjälkes pois.

Paitsi sydämestäni, ne ovat jääneet

ja aarteitani loppuun asti ois."

(Johanna Kurkela)

Pihakin on niin käsittämättömän tyhjä ja iso ilman Senniä.

Eipä olis uskonu.

-Reeta-

Pari kuvaa edelliseen.

Muutama kuva siitä edellisestä 

"elokuvakohtauksesta".

Aika synkkää.

Vai mitä.

Hiirenkorvia ootellessa.

-Reeta-

Jokseenkin surkeaa.

Välillä tämä sureminen on jokseenkin säälittävää.

Seistä nyt haudalla kaatosateessa iltamyöhällä

ja vollottaa.

Oikeen ääneen.

Ja kauan.

Surra tätä elämän epäreiluutta

ja kovaa kohtaloa.

Ei puuttunut kuin oikein surullinen musiikki

taustalle ja surkea elokuvakohtaus olis ollu valmis.

Näin pari päivää tapahtuneen jälkeen, 

nyt kun sadekin on tauonnut ja aurinko taas hetken paistaa,

moinen käytös vähän ehkä huvittaakin.

Minun lisäksi myös hauta on ollut

 kovin  s u r k e a  näky viime päivät.

Nyt kun lumet katosi ja maa alkoi sulaa,

vastassa oli kurakkoa,

kukkajäämiä hautajaisista,

pehmeä, upottava multa,

kaatumaisillaan oleva väliaikainen risti

ja lyhtykin kenotti.

Ei mikään kaunis näky.

Eikä sen myötä mielikään.

Kumpa saisi jo muistokiven haudalle..

Sitä suunnitellessa.

Kivessä pitää olla ainakin yksi perhonen.

***

Mutta mitä on mahtanut liikkua

15vuotiaan tytön päässä kun on piirtänyt

koulun kuvistunnilla 

enkelin istumassa hautakiven päällä

ja pitämässä kuollutta lasta sylissä?

Vähän hätkähdin kun löysin piirrustukseni.

-Reeta-

Ensimmäinen ilman.

Ensimmäinen pääsiäinen ilman Senniä.

Ei muuta sanottavaa.

-Reeta-

Jäähyväiset talvelle.

"Toivo värisee koivun silmuissa,

taivaanranta vaalenee.

Ikävän puristus hellittää jo hetkittäin,

askeleeni haudaltasi

reipastuvat pikkuhiljaa."

(Riitta Hämäläinen, Sinä olit lahja)

Ihan vielä ei hiirenkorvat näy,

mutta tiedän, että kohta nekin puhkeavat.

Kevät nujertaa sittenkin talven

- talven joka vei mennessään Sennin.

Ja joka oli ihan liian pitkä, kylmä, pimeä, kamala.

Niin se kai on,

surun syövereistä noustaan sittenkin.

Hitaasti, mutta voisi kai jo sanoa että varmasti.

Tämä tie on ollut tähän asti karmea ja tuonut mukanaan 

niin valtavan paljon uusia, kummallisiakin ajatuksia ja tunteita,

joita ei olisi koskaan edes osannut kuvitella joutuvansa käymään läpi.

Mokomakin suru.

Tie on siltikin vielä pitkä,

onhan se koko elämänmittainen,

mutta pahimmasta suosta lienee päästy ylös.

Ainakaan se ei ihan yhtä usein enää upota.

Tai ainakaan ihan yhtä syvälle.

Kuvissa näkyvään tiehen liittyy paljon ihania muistoja.

Ties kuinkamonta kertaa tuotakin tietä Sennin kanssa kuljettiin.

Syksyllä ihasteltiin valtavia viljapeltoja molemmin puolin tietä.

Talvella Senni sai ihmetellä maailmaa ahkiosta käsin.

Kesällä nautiskeltiin järveltä tulevasta tuulesta ja lintujen laulusta,

juostiimpa kerran myrskyäkin pakoon.

Tai äiti juoksi, Senni körötteli kyydissä.

:)

Kevään ihmeitä ei koskaan lakkaa ihmettelemästä.

Ja miten olikin mukavaa aina Sennille niistä kertoa.

Luonnon ihmeistä.

 Ja ihme on myös se,

että saan kokea jo iloakin.

-Reeta-

Jälkiä hangella.

Täällä ollaan.

Päässä niin valtavasti asioita ja ajatuksia,

tunteiden sekametelisoppaa,

ettei oikein tiedä miten olis.

Tai kuka olis.

Tai missä olis.

Mutta täsä mä ny olen.

Juu, ja oltiin lehessäkin.

Kiitos kaikesta palautteesta ja yhteydenotoista!

Jutun lukeminen ja näkeminen lehdessä 

nostatti monenlaista tunnetta pintaan.

Tuli ikävä,

tuli paha olo,

tuli epätodellinen olo,

tuli ikäviä muistoja menneestä,

tuli ihania muistoja kaikesta.

Tuli kyynel.

Tuli hymykin.

***

Muistan kun toimittaja saapui.

Jännitti.

Joulukuusi vielä loi tunnelmaa,

oli vain muutama päivä siitä ihanasta joulusta,

joka saatiin viettää yhdessä.

Toimittaja saapui,

jännitin ihan turhaan.

Ihana ihminen.

Sennillä siinä hetkessä kaikki täydellisesti.

Pötkötti sängyllä, kuunteli Lumiukko-musiikkia, Eino-kissa vahti vieressä.

Ei mitään vaivaa.

Juteltiin.

Hörpättiin teetä.

Itkettiin ja naurettiin.

Sovittiin, että valokuvaaja tulee ottamaan meistä myöhemmin perhekuvat.

Lopun te tiedättekin.

Kuvaaja tuli,

mutta Senni puuttuu kuvasta.

Jutun lopussa sanoin pelkääväni kuolemaa.

Sitä missä ja miten se tapahtuu.

Nyt se raastava pelon ja huolen taakka on poissa.

Enää ei tarvi sitä pelätä.

Se taakka tosin on vaihtunut ikävän ja surun raskaaksi taakaksi,

mutta se on jollakin tavalla jopa kevyempi kantaa, 

kuin se kuolemanpelon taakka.

Tai ainakin se tuntuu kokoajan murusen kerrallaan kevenevän.

***

Yhtenä päivänä,

kun köpöttelin kotitiellä auringosta nauttien,

huomasin jälkiä hangella.

Kenties viesti surevalle.

Hymyilin hetken.

-Reeta-