torstai 20. helmikuuta 2014

Väristä päätellen.






Jokunen sananen väreistä. Viime postaus sisälsikin värejä enemmän kuin koko viime vuoden päivitykset yhteensä. Ja kyllä, värit on alkanu pikkuhiljaa taas hahmottua uudelleen tajuntaan, sitä ei käy kieltäminen.  Kummallista, kuinka värit tai paremminkin värittömyys voi olla niinkin iso osa surevan sielunmaisemaa. Alkuun Sennin kuoleman jälkeen ei tullut mieleenkään, että oisi voinut pukea päälle jotain värikästä. Tai mitään koruja. Tai mitään meikkiä. Minulle, asusteiden ja korujen suurkuluttajalle se oli jokseenkin hämmentävää. Ainoastaan mustaa mustaa mustaa....ja muutenkin eleetöntä ja korutonta. Melkein olin kateellinen sille aikakaudelle, jolloin oli tapana käyttää erityistä surupukua. Silloin ei mustaa niinkään ollut arkivaatetuksessa, vaan musta liitettiin selvästi suruun. Musta on nykyään niin tavallinen, jos ei jopa käytetyin vaateväri, eikä sitä enää automaattisesti liitetä suruun. Eikä siksi sureva enää erotu massasta. Kuolemasta ja surusta on tullut asia, josta ei puhuta. Ja joka ei näy ulospäin. Kuinka helpottavaa olisi ollut, kun asullaan olisi voinut viestittää ympäristöön, että tuota ihmistä on kohdeltava erityisen varovasti. Hyvin herkästi särkyvä, tai paremminkin jo sirpaleiksi särkynyt ja juuri ja juuri kasassa pysyvä kanssakulkija liikenteessä.  





Kummallisinta tässä värihommassa on se, että kaikki vaatevalinnat tapahtuu tiedostamatta. Onhan se jo vanha viisaus, että eri väreillä on yhteys erilaisiin tunteisiin ja sen mukaan ihminen valitsee vaatteensa päivittäin. Alitajuntaisesti. Ja yhtä kummallista on kuinka salakavalasti värit ja korut ja meikki on hiipinyt taas omalta osaltani katukuvaan. Ja kiinnostus siihen, miltä saattaisi näyttää kun ovesta ulos astuu. Ehkä sekin kertoo jotain, sillä näilläkään asioilla ei tovi sitten tuntunut olevan yhtään mitään merkitystä. Niinku ei monella muullakaan asialla. Se oli se "Kun mikään ei tunnu miltään" -vaihe. On toki edelleen aikoja, jolloin huomaan laahustavani paikasta toiseen melkosen synkkänä, ilmeettömänä hahmosena, pipo syvälle päähän vedettynä. Ja tuohon mustaan pipoon toivoisin tekstiä "Kuolleen lapsen äiti"....




Mutta kyllä vaan, värejä täällä jo siltikin nähdään! Kiva kun niin monet siihen viime kommenteissa kiinnittikin huomiota. Värillä on väliä, vai miten se meni.;)


Noh, nämä oli näitä, tänään näyttäisi olevan ihan hyvä päivä. Väristä päätellen. :)



-Reeta-






11 kommenttia:

  1. Ihana ja mieleenpainuva kirjoitus, jälleen kerran. Mutta kevät on siis tulossa, monessakin mielessä. Värikästä kevään odotusta sinulle!

    VastaaPoista
  2. Tuo kirjoittamasi on niin totta... mä aloin pukeutua ehkä alkuun huomaamattani mustaan mutta nyt olen havahtunut siihen että ehkä se oli juuri sitä aikaa kun elämästä alkoi värit häviämään. Tämä vuosi on alkanut tumman metsänvihreällä ja googlettaessa tuloksissa näkyy juuri se mitä elämässänikin, uudenlainen vaihe ja alku. Pieni toive paremmasta huomisesta ja eheytymisen alkamisesta.
    Aurinkoista kevättä teille!

    VastaaPoista
  3. Ihanan värikästä näkyykin kuvissa, kumpparit niin pirtsakat!
    Tuo mustaan pukeutuminen on jännä asia, miten se vaikuttaa ihmisiin. Pukeudun pääsääntöisesti mustaan, pienillä väreillä höystettynä. Lapsemme kuolinpäivänä olen joskus, silloin alkuaikoina pukeutunut täysin mustiin, silloin työkaverini on kysynyt, onko joku kuollut? No pukeudun vieläkin joskus täysin mustiin, muulloinkin kuin lapsemme
    kuolinpäivänä, mutta värit ovat löytäneet kumminkin jollain lailla paikkansa vaatetuksessa.
    Aurinkoista kevään odotusta ♡
    -päivi-

    VastaaPoista
  4. Todella ihanaa, että värit palaavat pikkuhiljaa!

    VastaaPoista
  5. Minulla oli isäni kuoleman jälkeen pitkän aikaa pakko pitää mustaa, jota en muuten koskaan käytä. Sitten tuli violetti, jota väriä myös ihmettelin, koska en koskaan ole violetista pitänyt. Mutta se tuli myös jotenkin vaistomaisesti, ehdin sitten tapetoida makkarinkin violetiksi, kunnnes joku minulle sanoi, että se on surun väri myös. Katselin niitä violetteja tapetteja sitten lähes 10 vuotta ja helpotti kun viimein toissa kesänä sain ne pois.
    Orvokki

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä blogista, löysin sen äsken netin syövereistä! Osaanotto, en osaa oikein muuta sanoa. Kirjoitat kauniisti.. Piti lukea koko blogi melkein yhdeltä istumalta.. Kauniit kuvat oli myös hoitavia.

    Itse menetin äitini jouluaattona syövälle. Meillä oli 11 vuoden valmistautumisaika, vaikka eihän siihen voi ikinä valmistautuakkaan etukäteen. Puolet elämästäni ja siskoltani enemmän kuin puolet meni tämän peikon varjossa. Miten erilaista elämä olisi ollut terveiden vanhempien kanssa? Äiti oli syöpäpotilas, mutta ei koskaan minulle. Äiti oli aina äiti. Äiti teki niin paljon meidän hyväksi.

    Äitin hauta on toisella puolella Suomea, joten en pääse kuin lomilla käymään siellä. Tällä viikolla kävin ja tuntui todelliselta paluulta todellisuuteen. Siis vietin syntymäpäivääni ja päätin, että täytyy kunnioittaa äitin muistoa siitä, että minä olen saanut tulla elämään. Täällä opiskelupaikalla on vain minun suru. Kotona on myös isän suru, siskon suru, isovanhempien (äitinäitin) suru.

    Uskon kuitenkin, että Jumala on suunnitellut jokaisen päivän etukäteen. Se on lohdullista. Myös Raamatun lupaus "Älä pelkää." kantaa eteenpäin. Lisäksi on saanut huomata tukiverkoston merkityksen. Ennen ei ole tullut kohdattua näin suurta surua. Nyt kun tietää, miltä läheisen ja rakkaan ihmisen menettäminen tuntuu, ei voisi kuvitellakkaan luopuvansa ilman taistelua toisista. Mutta isovanhemmat on vanhoja - heidän aikansa tulee. Mutta he ovat läheisiä, varsinkin nyt, iso tuki. Joten ehkä heillä on vielä elinaikaa jäljellä.

    Siunausta ja varjelusta ja iloa elämäänne. Halusin vain jakaa blogin herättämiä ajatuksia. Käyn joskus tulevaisuudessakin kurkistamassa tänne. :)

    VastaaPoista
  7. Hei Reeta ja kiitos ihanasta blogistasi. Se on tullut minulle läheiseksi muutamien kuukausien aikana ja eirtysesti rakastan runoa Madonna tuossa sivussa :)
    Meillä on kaikki vasta alussa eikä tiedetä mitään. Toisina päivinä sen kestää, toisina ei.

    Aurinkoista talven jatkoa teille :)

    VastaaPoista
  8. Olen paljon lueskellut tätä blogia sen jälkeen kun se hiljattain löysin. Paljon ajattelemisen aihetta olet antanut minulle. Miten elämä voi olla hauras. Miten paljon saa olla onnellinen! Miten pienet murheet ja kiukunaiheet todella ovat pieniä eivätkä ansaitse valtavia mittasuhteita. Kiitos sinulle siitä. Toivon sinulle paljon värin täyttämiä päiviä mustien ympärille. Ja kevätaurinkoa!

    VastaaPoista
  9. Ennen teetettiin surukorujakin, kuvahaulla mourning jewelry niitä voi löytää. Nykyään sellaista pidettäisiin kai ihan pimeänä? Minusta (juu juu tiedän, olen kyllä koruntekijä, mutta en rahan vuoksi) se olisi tervettä ja terapeuttista. Kantaa merkkiä rakkaasta poismenneestä. Ja laittaa se sitten muistojen lippaaseen.
    Sinitaivas vilahti pilven harmaan villapatjan läpi eilen tilkkasen verran nin jo kiireessä kaivoin knnykän esiin ja sohlasin kuvan instagramiin kuin suurenkin uutisen. Värin ja valon kaipuu on tosiasia kipeälle sielulle.
    Toivon sinulle, ja teille, oranssia, punaista, keltaista, sinistä, vihreää ja kaikkea siltä väliltä tähän kevääseen! Pian nuoriin koivuihin alkaa nousta violettia kun tarkasti katsoo!

    VastaaPoista
  10. Kaunis yhdistelmä, Reeta. Tuo peilistä näkyvä siis. Teetkö vielä koruja? Olisi kiva nähdä täällä blogin puolella, mitä olet saanut aikaiseksi. :)

    VastaaPoista
  11. Vielä miun lapsuudesa naiset käytti hatussaan suruharsoa, se oli kaunis ,hautajaisissa sitä pidettiin kasvoilla, sen jälkeen se nostettiin hatun yli taakse.
    Surupukua pidettiin vuosi läheisen kuoleman jälkeen, toiset kyllä pitivät mustaa koko elämänsä.
    Olet oikeassa suru ei enää näy yhteiskunassa aivan kuin sitä ei olisi eikä sallittaisi.
    Värit parantavat ja vahvistavat, ne löytävät sinut kun niiden aika on tulla luoksesi:)
    Jaksamisia

    VastaaPoista