tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tavallinen kesä.





Toinen kesä pyörähti käyntiin ilman Sennityistä. Ja voitte tietenkin arvata ikävän taas huitelevan huippulukemissa. Mietteet on viime päivinä ajautunu useaan otteeseen siihen ensimmäiseen kesään, kun Senni oli alle vuoden ikäinen pikku pallero.  Kesään, joka oli meille se viimeinen ihan tavallinen kesä. 

Erityisenä muistona nyt on noussut tähän ajankohtaan liittyen muisto mökkireissusta, jossa majoituttiin Sennin kanssa asuntovaunussa ihan kahdestaan, toiset nukkui mökissä. Nykyisestä meidän uudesta makuuhuoneesta puuttuu vielä pimennysverhot, ja joka ikinen ilta nukkumaan mennessä tuo muisto siitä asuntovaunun tunnelmasta vyöryy mieleen. Kattoikkunoista tulviva valo, ulkoa kuuluvat lintujen äänet aamuyöllä ja toiseen päähän vaunua vuorattu lämmin maja Sennille ja äitille. Senni äitin kyljessä kiinni. Voi että se oli ihanaa. Noh, yllättäen äiti ei siellä tietenkään hirveesti silloin nukkunut, juuri kyseisten valojen ja äänien takia, mutta Senni vielä tuona kesänä nukkui niinkuin kuka tahansa 9kk ikäinen vauva. Maitoa vähän yöllä niin uni jatkui aamuun. Seuraavat kesät olikin sitten jotain ihan muuta.

Kevään vaihtuminen kesäksi on taas muutos,  ja muutos saa aina aikaan surullisia mietteitä ja haikeita muistoja. Kuten edellä kuvasin, voimakkaan muiston mieleen nousemiseen ei tarvita kuin tietynlainen valo, ilma tai vaikkapa ääni. Joku esine. Haju. Mikä tahansa pienikin aisteja stimuloiva asia, joka laukasee mielensopukoissa jonkin tietyn muiston. Tuomien huumaava tuoksu (jota rakastan ihan hirveästi!), on samalla kaiken ihanuuden rinnalla niin haikeaa ja surullista. Mieleen pulpahtelee tilanteita, joissa Sennin kanssa oltiin samaisen tuoksun aikaan.  Tuomien tuoksu liittyy myös koulujen kevätjuhliin, joka tietenkin nostaa omat surunsa.

Ihmeellinen on ihmisen mielenmaailma.  Mutta onneksi on kuitenkin ne muistot. Kaippa se kipukin hellittää vuosi vuodelta. Ja hellittääkin. On se jo vähän siltä vaikuttanut. 


Joskus sitä vaan toivois, että vois elää vähän aikaa ihan "tavallista elämää".  
Edes yhden kesän. 


-Reeta-

10 kommenttia:

  1. Kipu helpottaa ja suru muuttaa muotoaan♥

    VastaaPoista
  2. Toivon teidän kesään onnellisia,aurinkoisia päiviä!

    VastaaPoista
  3. Tiedän mistä puhut. Kaksi kuukautta sitten erityinen esikoispoikani lähti taivaan enkeliksi hiukan vaille 3-vuotiaana. Raastava ikävä pulpahtelee pintaan milloin minkäkin asian laukaisemana. Näin tulee jatkumaan varmasti niin kauan kuin itsellä elon päiviä riittää. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Heleää, kaunista ja voimaannuttavaa kesää sinulle!

    VastaaPoista
  4. Ihanaa kesää kaikista haikeista muistoista huolimatta.

    Minulla vähän samanlaisia tunnelmia, kun muistelen tyttäremme viimeistä normaalia kevättä ja sitten sitä viimeistä, ei niin normaalia. Normaalisti juhlistimme koulujen loppumista jäätelötötteröillä, nyt tuuteilla sairaalassa Lauraa syöttäen. Ym ym muistoa, tuoksua, Suvivirttä ja Joululauluja, huh! Mutta niistä selviää, Tyttäremme olisi täyttänyt keväällä 30-v ja joulukuussa hänen kuolemastaan tulee 20 vuotta, ihanaa, että saimme pitää hänet pikkasen yli kymmenen vuotta luonamme, näin suru muuttaa muotoaan.
    -päivi-

    VastaaPoista
  5. Reeta, niin kauniisti kirjoitat haikeudesta ja ikävästä. Voimia kesään, toivottavasti saat kaihosta huolimatta nauttia siitä.

    VastaaPoista
  6. Blogisi on aina niin koskettava, sinulla on taito kertoa asiat niin kauniisti.

    VastaaPoista
  7. Blogisi on aina niin koskettava, sinulla on taito kertoa asiat niin kauniisti.

    VastaaPoista
  8. Olin tänään hautausmaalla. Vietiin mummun ja vaarin haudalle pelargonit. Löysin samalla Sennin haudan. Vietin hiljaisen hetken kauniilla haudalla. Ajatuksin mukana <3

    VastaaPoista
  9. Uusi lukija täällä. Blogisi on koskettava mutta samalla kauniisti kirjoitettu. Olen itsekin menettänyt lapseni 16 vuotta sitten kätkytkuoleman vuoksi, joten pääsen puolesta lauseesta sinun tuntoihisi mukaan. Toki aika on tehnyt tehtävänsä mutta aina, jokainen päivä, kannan mukanani muistoja kuolleesta lapsestani, toisinaan kevyemmin, toisinaan raskaana painona sydämessäni. Voimia sinulle, olet vielä matkasi alussa ja se matka tuntuu pitkältä mutta pieninä palasina se helpottaa, päivä kerrallaan, ja jonain päivänä huomaat, että sinun on helpompi hengittää.

    VastaaPoista