maanantai 4. heinäkuuta 2011

Isoja ajatuksia

Viimepäivät on menny ihan hyvällä mielellä, mutta niiiiin suurilla ajatuksilla.
Katse ja mieli on ollu kovasti tulevaisuudessa, lähinnä sen uudelleen hahmottamisessa. 
Tiedän, että mitään käsikirjoitusta on ihan turha alkaa kirjottamaan elämälle, koska onhan se nyt jo nähty moneen otteeseen, että roskakoriinhan ne omat jo "puhtaaksi kirjoitetut suunnitelmat" ennenpitkää on joutunu.

Mutta tietynlainen tulevaisuusnäkymä lienee sallittua suunnitelmaa, ja mulle sen suurpiirteinen hahmottaminen luo tietynlaista turvaa ja mielenrauhaa. 
"Se että tietää mitä tapahtuu."
 Ah, mikä ihana ajatus! ;)

***

Tulevaisuus on menettäny merkityksensä jo useaan otteeseen Sennin sairauden myötä, mutta viimeisin kova kolaus tapahtui kevättalvella, kun jo hyvänmatkaa edennyt kansainvälinen adoptioprosessi keskeytyi. Sanoivat syyksi Sennin sairauden. Taas kerran pudottiin rytinällä omista pikku pilvilinnoista ja haavekuvista, joita oli jo ehtiny muodostua. Hetken jo tuntui siltä että omakin elämä "loppuisi" sitten kun Senninkin elämä. Kun ei olisi enää mitään mistä haaveilla. 

Mutta ei sentään, elämä on elämisen arvoista, ja miten yllättäviä uusia piirteitä ja ajatuksia, ja jopa mielenkiinnon kohteita oon alkanu itestäni löytämään! Ja ne suunnitelmat ja ajatukset ja mahdollisuudet, joita on alkanu pyöriä hiljaa mielessä, on jotain semmosta, mitä en olis uskonu IKINÄ edes ajattelevani!! Tulevaisuus vaikuttaa nyt jopa, etten sanois, mielenkiintoiselta, 
ja HYVIN erilaiselta kuin "mitä sen piti olla".

Mutta aika näyttää, 
ja toivottavasti sitä selviää Sennin poismenosta yhtä hyvin, kuin eilen meillä yllätysvierailulla käyneet, jo poisnukkuneen incl-lapsen vanhemmat. 
Niin ihailtavan positiivisia ja kannustavia!
Kiitos keskusteluista!! :)

***

Löysin vanhaa puhelinta tyhjätessä viestejä ajalta, jolloin Senni sai diagnoosin, ja pitihän se arvata, että olin säästäny kaikki läheisiltä saadut lohduttavat viestit. Kun eihän mitään malta poiskaan heittää. ;) Yksi niistä oli kokonaisuudessaan erityisen koskettava, ja varsinki näin vuosien vierähdettyä tuo viimenen lause pisti miettimään.

".....Hän antaa voimaa jokaiseen päivään ja näyttää teille MINKÄLAISISTA ASIOISTA ILO SAIRAUDENKIN KANSSA koostuu..."

Niimpä. Ilon määrä ja aiheet on moninkertaistunut, kaikesta huolimatta, 
kukapa olisi uskonut.
:) 
(pitäsköhän blogin nimeksi muuttaa Tästä Kaikesta Huolimatta.) 
Heh, vitsivitsi.
;D 


-Reeta-

Ps. Senni vietiin tänään hoitoon, joten se lienee syynä tähän tunteiden ja ajatusten purkamiseen. Ja nyt voi taas hengittää aavistuksen kevyemmin! :)
Ja kuviakin ens kerralla enemmän.


8 kommenttia:

  1. Iloitsen puolestasi valoisista ajatuksistasi! En voi olla miettimättä, että olet erityisen siunauksen alla, kun kykenet tarttumaan valonsäikeisiin ja iloitsemaan niistä. Toivon päiviisi paljon Taivaan Isän huolenpitoa ja läsnäoloa! Voi kunpa voisin jotenkin järjestää niin, että saisitte nähdä sen "Heidin viimeinen purjehdus"-nauhan, josta mainitsin ensimmäisen kerran täällä vieraillessani. Vertaistuki ja saman kohtalon edessä olleen perheen tuki on varmasti kallisarvoista. Teille sinne paljon hyviä hetkiä nyt ja tulevaisuudessa. Tuntuu, etten osaa pukea sanoihin sitä mitä tunnen ,joka kerta lukiessani kirjoituksiasi.

    VastaaPoista
  2. Voi miten kurja juttu se adoptio prosessin hylkääminen, elämä on välillä niin epäoikeuden mukaista..
    En pysty edes ajattelemaan, miltä mahtaa tuntua "odottaa" oman lapsen pois menoa..
    Minun yhden sijaislapsen äiti sanoi kerran, että huostaan otto oli kuin lapsen kuolema..muutaman vuoden päästä pystyi jo ajattelemaan, ettei lapsi ole pois kokonaan, vaikka ei hänen luona asukkaan..
    Oletteko ajatelleet sijaisvanhemmuutta..uskoisin, että sinä olisit hyvä äiti sijaislapselle..
    t. jaana

    VastaaPoista
  3. Reeta, kiitos avoimuudestasi. se liikuttaa monia enemmän kuin arvaatkaan <3 ihana postaus, iloitsen myös puolestasi!
    -miia

    VastaaPoista
  4. Hei Reeta!

    Tuntuu aivan KÄSITTÄMÄTTÖMÄLTÄ, että "yhteiskunta" pystyy sanomaan kuka saa antaa rakastavan sylinsä sitä kaipaavalle lapselle! Ettehän olisi varmaankaan lähteneet tuohon adoptiojuttuun ellette olisi todella valmiita siihen haasteeseen....

    Mutta kuitenkin, elämässä kaikella on tarkoituksensa. Ehkä vasta myöhemmin sen tajuaa, että miksi kaiken piti mennä päin seiniä. Ja huomaa, että elämä itsessään kyllä kantaa meitä jokaista siihen suuntaan kuin on tarkoituskin. Joskus mutkan kautta, mutta kuitenkin lopulta parhain päin:)

    Taivaan Isä antakoon teille enkeleitä tälle matkalle!:)

    -Sanna-

    VastaaPoista
  5. Hei vielä!:)

    Alkuteksti katosi jonnekin avaruuteen....:) eli tarkoitukseni oli ihmetellä suuresti sitä, että kuinka yhteiskunta pystyy sanomaan kuka saa antaa sylinsä adoptiolapselle.....

    -Sanna-

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista ja "myötäihmettelystä"! :) Jep, tuntuuhan se niiiiin väärältä. Epäreilulta. Sijaisvanhemmuuttakin ajateltiin ja "yritettiin", mutta senkään ajankohta ei ole vielä oikea, sanottiin. Sennin kuoleman jälkeen kuulemma eri tilanne.... Mutta asian jotenkuten ylipäässeenä ja "ymmärtäneenä" totean, että saanpahan nyt nauttia vain ja ainoastaan Sennista, ja Senni yksinoikeudella meistä. :)

    VastaaPoista
  7. Voi Reeta, oot niin upea ihminen! Senni saa olla onnellinen jokaisesta hetkestään sun, teijän perheen luona<3

    VastaaPoista
  8. Löysin tämän blogin tänään ja hieman olen kyynelehtinyt.
    Sä olet upea ihminen ja äiti ja Tyttäresi on onnellinen sinun lapsenasi.

    Uskon että aikanaan teistä tulisi loistavat sijaisvanhemmat. Tulisi jo nyt, jos vaan annettais... Mutta siinä "työssä" alämänkokemus ja ymmärrys on hyväksi.

    VastaaPoista