Välillä tämä sureminen on jokseenkin säälittävää.
Seistä nyt haudalla kaatosateessa iltamyöhällä
ja vollottaa.
Oikeen ääneen.
Ja kauan.
Surra tätä elämän epäreiluutta
ja kovaa kohtaloa.
Ei puuttunut kuin oikein surullinen musiikki
taustalle ja surkea elokuvakohtaus olis ollu valmis.
Näin pari päivää tapahtuneen jälkeen,
nyt kun sadekin on tauonnut ja aurinko taas hetken paistaa,
moinen käytös vähän ehkä huvittaakin.
Minun lisäksi myös hauta on ollut
kovin s u r k e a näky viime päivät.
Nyt kun lumet katosi ja maa alkoi sulaa,
vastassa oli kurakkoa,
kukkajäämiä hautajaisista,
pehmeä, upottava multa,
kaatumaisillaan oleva väliaikainen risti
ja lyhtykin kenotti.
Ei mikään kaunis näky.
Eikä sen myötä mielikään.
Kumpa saisi jo muistokiven haudalle..
Sitä suunnitellessa.
Kivessä pitää olla ainakin yksi perhonen.
***
Mutta mitä on mahtanut liikkua
15vuotiaan tytön päässä kun on piirtänyt
koulun kuvistunnilla
enkelin istumassa hautakiven päällä
ja pitämässä kuollutta lasta sylissä?
Vähän hätkähdin kun löysin piirrustukseni.
-Reeta-
Kaunis enkeli hautakivellä♥....aivan, kuin tuolloin olisit jo tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan....todella koskettava kuva.
VastaaPoistaVoih... haluaisin viedä Sennin haudalle jotain oikein kaunista piristämään mieltäsi. Ainakin voin lähettää kauniin ajatuksen. <3
VastaaPoistaPiirros vuosien takaa hätkäytti vähän minuakin. :o
Joku etiäinen? Varmaan hätkähdytti. Ja se haudalla ääneen itkeminen varmaan kuuluu asiaan, on joku surutyön vaihe. Muistan itse aikanaan kun äitini oli menehtynyt, niin jossain vaiheessa ulisin ääneen: "Mulla ei ole äitiä!" Enkä tosiaan ollut mikään pikkutyttö vaan yli kolmekymppinen ja äiti itsekin. Toivottavasti aurinkoiset kevätpäivät tuovat edes vähän lohtua ja valoa elämääsi.
VastaaPoistaSaisikohan tuota sinun piiustustasi jotenkin siihen hautakiveen?
VastaaPoistaOlin torstaina kotiseurakunnassa sellaisessa seurakuntakoulussa. Ensimmäisen kerran aiheena oli "Vaikeudet ja ristin voima". Pysähdyin sen ajatuksen kohdalle, kun pastorimme Tero Koivisto sanoi: "Kun kohtaamme uskonelämässämme vaikeuksia, ei olekaan tarkoitus, että Jumala säästäisi meidän vaikeuksilta tai voisimme jotenkin sivuuttaa ne. Jumala antaa meille tarvittavan voiman ja keinot kulkea vaikeuksien läpi."
VastaaPoistaHuomasin itse rukoilleeni monta monituista kertaa, että Jumala vain siirtäisi minut vaikeuksien yli helppoon elämään.
Luotetaan vaikeuksien keskellä, että elämme Jumalan suunnitelmassa ja kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Jumalalliset tarkoitusperät ymmärrämme usein vasta jälkeenpäin tai vasta taivaassa.
Ei ole säälittävää itkeä, huutaa, muistella, kaivata haudalla. Se tuo lohtua, parantaakin pikkuhiljaa. Ekolan sanoin:
VastaaPoistaEntä jos surua ei olisi, jos ei olisikaan kyyneleitä,ei ikävää, ei kaipausta?
Se vasta surullista olisi, koska silloin ei olisi rakkauttakaan.
Sillä niin paljon kuin on rakkautta, niin paljon on myös surua.
Ne ovat kuin sisarukset, tai saman puun oksat. Kasvavat yhteisestä maaperästä.
***
Ja hautakiveen hiekkapuhaltavat ihan, mitä haluat vaikka valokuvasta. Voimia Sinulle!
Olen lukenut kirjan, jossa kerrotaan joidenkin suomalaisten INCL-lasten tarina. Jäi mieleen, että siinä erään lapsen haudalla muistokivessä oli pieni lintu. Samankaltainen hentoisilla siivillään lentävä kaunis olento kuin sinun ja Sennin perhoset. Kyllä se kuulostaa hyvin sopivalta.
VastaaPoistaKaikki on ennalta määrätty ja kohtalon kirjaan kirjoitettu, et vain ole 15-v. sitä piirtäessäsi ymmärtänyt tai tulevaksi ajatellut, mutta sielusi on kyllä tiennyt tulevan, hätkähdyttää nyt huomata miten se on toteutunut.- sanaton olo piirustustasi katsoessa. *huokaus* voi Senniä, minkä elämän kiertokulun on teille tullut opettamaan ;) Mielenkiintoisia kohtaamisia on varmasti luvassa Sennin kanssa tässä ja tulevissa olomuodoissa :) Senni on vanhvasti ollut läsnä sinulla jo ennenkuin olet sitä koskaan aavistanutkaan ja tulet sen aina huomaamaan! Voimia ja jaksamista!
VastaaPoistaIhan kylmän väreet meni. Ihan kuin olisit jo silloin aavistanut.
VastaaPoistaHalauksia
Olen 27 ja jotenkin aavistan, että jos saan lapsia, joku on jollain tavalla erityinen. Luen niin paljon erityislapsista kertovia blogeja ja muita juttuja. Itse asiassa voisin vaikka adoptoida down-lapsen, autistin tms. Mutta lapsen menettäminen olisi liian hirveää.
VastaaPoistaSilti luen lapsen menettämisestä kertovia kirjoja, blogeja jne. Vaikka nyt Tiinaleena-juttu. Tiinaleenan äiti kertoo, että vanhin sisko halusi välttämättä lukea pari lapsen kuolemasta kertovaa kirjaa ennen siskon kuolemaa. Minä luin niitä jo lapsena (olen ainoa lapsi) ja vielä mieluummin kehitysvammaisista, liikuntavammaisista, cp-vammaisista, sairaista kertovia lastenkirjoja. Niitä olen rakastanut siitä asti, kun opin lukemaan (kolmivuotiaana) tai vielä kauemmin.
Ehkä tosiaan joskus adoptoin vaikka kaksi downiaista, mutta lapsen menettämistä en halua edes ajatella. Kaikella on jokin tarkoitus - ellei 15-vuotias koirani olisi kuollut kuusi vuotta sitten vapunaattona, tuskin olisin muuttanut Ruotsiin. Nyt kun tulin kotiin oltuani kuukauden Suomessa, löysin käärmeeni kuolleena. Nyt on tilaa vaikka uudelle kirjahyllylle, kunhan joku ottaa terraarion pois, ja lisäksi juoksin kuollut Sedrik kädessäni soittamaan entisen kumppanini ovikelloa. Lähdin Suomeen juuri siksi, että hän jätti minut. Sedrikin nähdessään hän ymmärsi hyvin, että minun oli pakko puhua jonkun kanssa. (Satumme asumaan saman talon samassa kerroksessa.)
Rukoilin useampaan otteeseen Suomessa ollessani, että Sedrik kestäisi hengissä. 19 neliön kämppäni on niin sekaisin, etten voinut antaa käärmeelle vettäkään tarpeeksi usein (terra on kahden metrin päässä sängystä ja ennen lähtöäni Sed joi yhden tutun pullosta vettä ja täytin vesikupin).
Anteeksi alkoholin avulla avautuminen. Pointti oli, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, sen voi vain nähdä. Mietin joskus, että jos saan lapsen, joka on vammainen tai kuolee pienenä, olenko aiheuttanut sen lukemalla näitä juttuja (tätä blogia luin kauan ennen Sennin kuolemaa). Tiedän, ettei se ole mahdollista. Kai se on jotain johdatusta.
Ei ole vähääkään säälittävää itkeä lapsensa menetystä,vaikka sitten kaatosateessa tai missä tahansa!Menee valtavasti aikaa tuollaisesta toipumiseen ja miksi ei menisi,ite ajattelen että tollaisesta ei voi toipua koskaan,sen kanssa oppii vain elämään.Toivon sulle ja teille paljon aurinkoisia päiviä kevääseen,jotta mielennekin olisi hiukan kevyempi <3
VastaaPoista-Maria-
Ja tuo piirtämäsi kuva(pitää vielä lisätä),täällä nousi ihan iho kananlihalle :( Luojan kiitos me emme pysty näkemään tulevaisuuteen kuin ehkä juuri noin alitajuntaisesti,muuten elämästä ei tulis yhtään mitään :( Mutta aikamoista tosiaan...
VastaaPoista-Maria-
Voi Reeta rakas <3 Oot kyllä pärjännyt niin hienosti. Osaat käsitelläkin asiaa niin ihailtavan hyvin. Saat kyllä tuntea epäreiluutta, surua ja vihaakin... sulla on oikeus siihen. Olet menettänyt niin paljon!
VastaaPoistaKiitos tuesta, ystävä <3
PoistaOletko lukenut kirjaa nimeltä mustat pallot?
VastaaPoista<3
En ole saanut käsiini kyseistä kirjaa, siitä on ollut kyllä puhetta incl "piireissä" .
PoistaOlen usein ajatellut, että kuinka oikein jaksat kantaa tuota hirvittävää surua.
VastaaPoistaElämä on kyllä joskus niin kovaa ja epäreilua, ettei voi millään ymmärtää miksi.
Itselläni ei ole lapsia, mutta muuten on ollut elämässä kaikenlaista vaikeutta vuosikaudet. Kovasti voimia ja sinulla jos kellä on oikeus surra.
Sinä olit täällä maan päällä Sennille paras äiti, mutta nyt taivaassa enkeli pitää Senniä sylissään ja hoitaa häntä yhtä rakastavasti kuin sinäkin häntä hoisit. Voimia sinulle ja miehellesi!
VastaaPoistaKuvassasi enkeli kantaa kuollutta lasta - varmasti Sennikin on enkeleiden hyvässä huomassa <3 Kummallinen etiäinen, mutta tuttu myös itselleni. Vuosia sitten olin hiljattain saanut kuulla odottavani ensimmäistä lastani ja ulkomaan matkalla minun oli "pakko" ostaa eräästä liikkeestä pieni, metallinen patsas, joka esitti vauvaenkeliä. Menetin lapseni raskauden loppuvaiheessa, pienen vauvaenkelini :'( Patsas päätyi lapseni haudalle ja on kestänyt siellä jo 8 vuoden ajan kaikki pakkaset, tuulet & tuiverrukset.. Patsasta ostaessani en tiennyt, miksi minun oli se hankittava, mutta nyt tiedän.
VastaaPoista<3
VastaaPoistaTuli tuosta sinun enkeli-kuvasta mieleen. 3 vuotta sitten serkkuni kuoli hyvin pienenä, hänen isosisko oli piirtänyt kuvia pari viikkoa ennen. monessa kuvassa oli iso musta synkkä kivi aina jossain kohtaa kuvaa, olemme puhuneet että kai se jotenkin alitajunnassa oli tiedossa. näin myös paljon enneunia pappani kuolemasta. nyt keväällä hän nukkui pois juuri päivää ennen äitienpäivää, oli tavallista synkempi äitienpäivä... Reeta oot niin hienosti pärjännyt tähän asti! se oo ihan sallittua itkeä ääneen kaatosateessa illalla ja vaikka päivälläkin :) paljon voimia <3 (p.s. sulla on selkeesti piirtäjän lahjoja)
VastaaPoista