Tästä kaikesta.

Hei ihmiset. Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niinkuin kuvittelin. Tämä vain tuntuu vieläkin niin vaikealta. Tavallaan ei oikein ole kirjoittamista. Vaikka samaan aikaan pää on täynnä ajatuksia. Tavalliset omat tekemiset tuntuu liian tylsältä jakaa. Tai vähintäänkin erilaiselta. En jotenkin osaa niistä kirjoittaa, vaikka haluaisinkin. Onhan tässä blogissa ollu enemmän ja vähemmän syvempää pohtimista ja tunteiden jakamista. Niinsanotusti vähän diipimpää settii. Heh. En siis vain saanut esim meidän pihan laitosta ja kasvien istuttamisesta irti mitään juttua. Ja se mitä nyt käyn läpi, on ehkä liian henkilökohtaista jaettavaksi, ainakin vielä. Eikä sekään sen kummempaa kuin "pientä" itsetutkiskelua. Kuka olenkaan ja mitä elämältä haluan. ;) Mutta jospa mietin vähän että mitä mulle kuuluu just nyt. Teitä ehkä eniten taitaa nyt kiinnostaa onko meidän perhe viime aikoina kasvanut. Ei, ei ole, kaksin edelleen ollaan. Kiitos rohkaisuista ja kannustuksista asia...

Hei! Mukava kun potkitte vähän pyllylle tämän kirjoittelun suhteen. :) Jotenkin on taas vaan vähän taantumaa tässä kirjoitteluhommassa. Ja tietysti paljon kaikenlaista aikaa vievää puuhaa ja tietysti töitä. Elämistä. Ja kokoilen vielä tässä vähän ajatuksiakin. Niitä on ollu yllättäen ihan hirveesti viime aikoina, vähän liikaakin! Suunnittelua, haaveilua, isoja päätöksiä, vaikeiden asioiden hyväksymistä, odotusta. Värkkäämistä. Ja katse on totisesti jo enemmän eteen kuin taakse! :) Meillä on täällä piharemontti täydessä vauhdissa, siitä kuvia jahka saan jumissa olevan valokuvaohjelmani kuntoon! Samoin niistä sisätiloista mistä lupailinkin, mutta ollaan nyt kesä kuitenkin vielä ulkona. :) Tässä uudessa kodissa oli hieno(ainakin ollut joskus hieno!), runsas puutarha, mutta muutaman vuoden hoitamattomana olleena oli villiintynyt niin, ettei tämän emännän aika, hermot eikä viisaus riittänyt sitä kunnostamaan saatikka jatkossa ylläpitämään. Hienoista istutusaltaista kasvoi mm. kaksim...

Kylläpä aika kulkee. Ja valon määrä lisääntyy, ihanaa! Ja pääsiäinenkin ihan ovella jo. En tosin ole vielä juurikaan pääsiäistä kotiin laittanut, mutta vielä ehtii :)  Huomasin tuossa muutama päivä sitten, että blogihan täytti 5.päivä maaliskuuta 5vuotta. VIISI VUOTTA!! Hirveästi. Ja yhtäaikaa tavallaan vasta. Niin paljon mahtuu tuohon aikaan. Selailin vähän tätä blogia läpi, mitä en ole tehnyt oikeastaan ollenkaan Sennin kuoleman jälkeen. Ja tässä vaiheessa ei voi olla kuin onnellinen ja kiitollinen, että tuolloin kevättalvella 2011 päätin ja USKALSIN alkaa pitämään tätä blogia. Ikäänkuin päiväkirjaa Sennin kanssa elämisestä. Nyt näihin muistoihin ja kirjoituksiin on ihana palata. Ja myös näkee oman suruprosessin vaiheet ja etenemisen. Olen tosiaan päässyt eteenpäin omassa surussa! Päätös ryhtymisestä alkaa pitämään tätä blogia ei ollut helppo, ja pitkin matkaa olen pohtinut enemmän ja vähemmän teinkö oikean päätöksen. Teinkö väärin Senniä kohtaan, kun tein hänestä jul...

Kuulkaa. Täällä on nauttien valmisteltu joulua. Kyllä! Ilolla ja nauttien. (kuvat tosin on vanhaa tuotantoa, kun ei mukamas ole ehtinyt uusia ottaa..!) Uusi koti tuntuu niin hyvältä ja omalta kodilta, ja joulua on ollut kiva valmistella. Ekan kerran pitkään aikaan ei nouse ensimmäisenä suru ja haikeus. Toki sitäkin mutta ei niin paljon. Musta tuntuu, että Senni on saanut nyt minun osaltani "mennä kokonaan Taivaaseen". Jos ymmärrät mitä yritän tarkoittaa. En enää riipu surussa. Tai Sennissä. Oma olokin tuntuu jotenkin vapaammalta. Vaikea selittää. Ja toivottavasti ei kuulosta ihan kummalta. Pala nousi kurkkuun samalla kun tuon kirjotin, mutta silti hymyilen. Olenko siis hyväksynyt jo kokonaan Sennin kuoleman? Ehkä. Ainakin melko ison palasen. Kolme vuotta siihen näemmä meni. Ja ajatella, kirjoitan tätä ja ajattelen näin vuoden pimeimpänä päivänä! Uskomatonta. Arki tuntuu jo paljon paljon helpommalta. Ja jos oikein näen, edessä usvan keskellä näyttäisi piirtyvän uusien ov...

*Taas kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän.* Sennin syntymäpäivä kääntymässä iltaan. Kaunis syyskuun alun ilta, vaalennutta viljapeltoa melkein silmän kantamattomiin aukeaa ihan meidän takapihalta. Rakastan sitä.  On jo kymmenen vuotta siitä, kun tämä pieni syksyn peikkoprinsessa meille saapui. 10vuotta! Tuntuu ikuisuudelta ja yhtäaikaa silmänräpäykseltä. Istuskelin tovi sitten tuossa meidän terassilla ja katselin tuota kaunista peltomaisemaa. Maisema on niin kaunis, että en tiennyt liikutuinko sen kauneudesta vai tirahtiko kyynel Sennin ikävästä. Veikkaan molempia. Tähän maisemaan kuuluu myös pellon toisella puolella siintävä kirkko. Aamuaurinko värjää kirkontornit kauniisti, ja ilta-aurinko omalla värillään. Pimeällä ne on kauniisti valaistut. Nyt kun siinä istuskelin ikävöimässä Senniä, alkoi yllättäen kirkonkellot soimaan. Kuin Sennin muistolle olisivat kumisseet. Tasaisesti, rauhallisesti,  kauni...

Täällä eletään todeksi varsinaista DejaVu:ta. Kyllä. Me muutetaan. Taas!! Kävipä niin, että ykskaks yllättäen löytyi meille koti joka tuntui ihan oudolla ja yllättävällä tavalla heti Meidän Kodilta.  Johon voisi kuvitella nyt asettuvansa ja elämän suuntautuvan siellä eteenpäin. Ja siitä asiat sitten lähti vyörymään ja nyt ollaan taas muuttohommissa. Banaanilaatikoita nurkat pullollaan, ja nyt jo melkein kaikki täynnä tavaraa. Ja odottamassa siirtymistä uuteen. Kuvan tilanne ei vastaa ollenkaan tämänhetkistä kaaosta...! Ihmeellistä tässä  koko hommassa on se, ettei taloa juurikaan edes etsitty, ja tämä ikäänkuin vain soljui meidän elämään ja ensirakkautta oli välittömästi ilmassa. Talossa on meille kaikki kohdallaan, sijaintia myöten! Peltomaisemaa kaivanneina päästään siis taasen maalaismaisemiin, mutta  kuitenkin kaupungin kupeeseen. Ja muutenkin kaikki palapelin palaset loksahtivat hienosti kohdalleen.  Enkä uskonut enää ikinä minkään talon tai ...

Terveisiä sairastuvalta. Kevätlenssua liikenteessä.   Olen varmaankin kaikissa vuoden tai kahdenkin takaisissa kirjoituksissa päivitellyt jotenkin aikaa ja sen kulkua tai kulkemattomuutta. Näköjään teen sen nytkin. Antakaa anteeksi. Se kertonee ehkä siitä, kuinka aikakäsite tosissaan kokee kovia lapsen kuoleman jälkeen. Tuntuu että aika jopa alkuunsa totaalisesti pysähtyy. Minä pysähdyin. Elämä pysähtyi. Kaikki pysähtyi. Tai ainakin nuo kaikki painettiin pause-nappulalle. Sittemmin on viisarit alkaneet taas tikittää ja filmi lähtenyt hiljalleen pyörimään. Aika vähänlaisesti tuntuu sisältöä tässä leffassa vieläkin olevan, mutta jotenkin se synkkä mustavalkofilmi on saanu jo kovasti väriä mukaan. Olen alkanut oppimaan elämään "itselle" tehden niitä asioita, jotka pitää oman mielen ja kokovartaloihmisen paremmin voivana. Oppinut täyttämään ikäänkuin sen tyhjyyden jonka Senni ja Sennin hoitaminen jätti. Itsekästäkö? En nyt menis ihan niinkään väittämään. Kaikki kei...