Väsynyt, raskas, tunkkainen, surullinen, ahdistava, synkkä, pimeä, kipeä, haluton, tympeä. Siinä viimeisten viikkojen kuumimmat adjektiivit. Täytyy sanoa, että näin ensimmäisen vuodenkierron nyt läpi käyneenä, kaikkein vaikein ja pahin aika kaikista vuoden aikana olleista juhla- ja merkkipäivistä, on ollut tämä kuolinpäivä. Siihen ei liity mitään hyvää muisteltavaa asiaa, kuten esimerkiksi jouluun tai syntymäpäivään liittyy. Pelkkiä ahdistavia ja niin tuskaisia muistoja. Kuolinpäivä kun ei rajotu vain siihen yhteen ja ainoaan päivään, vaan kaikkiin niihin ennen ja jälkeen tapahtumiin. Useiden viikkojen ajalta. Koko ajan, mitään sen kummemmin edes ajattelematta nousee mieleen tapahtumia vuoden takaa. Millon lähdettiin kotoa viimeisen kerran, miten sairaalassa tapahtumat ja Sennin vointi eteni, miten pelättiin viimeisenä yönä puhelinsoittoa, kun yritettiin edes hetken levähtää mieheni siskon luona, kuolinpäivän tapahtumat ihan hetki hetkeltä, ihmisten käynnit, kukkamere
Elämästä INCL-lapsen kanssa - ja sen jälkeen.