Liikuttavaa, kuinka te jaksatte täällä käydä ja kaikkea hyvää meille ajatella. Oikein hävettää, kun en edes hyvää joulua saanut aikaiseksi teille toivottaa. Toivottavasti se siis oli kaikilla semmoinen, että sydän sai levon ja mieli ilon. Tai toisinpäin. Itselläni voisi sanoa, että tämä joulu oli edellistä pahempi. Kuten koko loppuvuosi viime vuoteen verrattuna. Se lienee monen tekijän summa. Onneksi nyt on ollut aikaa hieman levähtää ja tutkiskella asioita. Ja itseään. Jouluaatto meni itkumuureilla. Se alkoi, kun avasin joulukoristelaatikon, jossa oli Sennin tonttulakki. Sen olin sinne pakannut silloin, kun Senni vielä meillä oli. Viime jouluna ei kyseistä laatikkoa edes avattu, koska oltiin muutettu väliaikaiseen asuntoon ja suurin osa tavaroista varastossa, joten jälleennäkeminen tuon tonttulakin kanssa ensimmäisen kerran Sennin kuoleman jälkeen tapahtui nyt. Itkin, kun keittelin aamulla joulupuuroa. Itkin, kun tein päivällä juhlakattausta ruokapöytään. Itkin, kun kuusi
Elämästä INCL-lapsen kanssa - ja sen jälkeen.