Ajasta ja onnesta.

Terveisiä sairastuvalta. Kevätlenssua liikenteessä.  

Olen varmaankin kaikissa vuoden tai kahdenkin takaisissa kirjoituksissa päivitellyt jotenkin aikaa ja sen kulkua tai kulkemattomuutta. Näköjään teen sen nytkin. Antakaa anteeksi. Se kertonee ehkä siitä, kuinka aikakäsite tosissaan kokee kovia lapsen kuoleman jälkeen. Tuntuu että aika jopa alkuunsa totaalisesti pysähtyy. Minä pysähdyin. Elämä pysähtyi. Kaikki pysähtyi. Tai ainakin nuo kaikki painettiin pause-nappulalle. Sittemmin on viisarit alkaneet taas tikittää ja filmi lähtenyt hiljalleen pyörimään. Aika vähänlaisesti tuntuu sisältöä tässä leffassa vieläkin olevan, mutta jotenkin se synkkä mustavalkofilmi on saanu jo kovasti väriä mukaan. Olen alkanut oppimaan elämään "itselle" tehden niitä asioita, jotka pitää oman mielen ja kokovartaloihmisen paremmin voivana. Oppinut täyttämään ikäänkuin sen tyhjyyden jonka Senni ja Sennin hoitaminen jätti. Itsekästäkö? En nyt menis ihan niinkään väittämään. Kaikki keinot lienee sallittuja siinä, että tämä meidän kuoppainen tie on edes vähän siedettävämpää kulkea. Ja tuonkin asian on joutunut opettelemaan ihan alusta alkaen. Aikaa ja vapautta olisi ollut tehdä mitä vaan, mutta ei taitoa, kuinka toimeen tarttua. Halusta nyt puhumattakaan. Mitä tehdä näillä käsillä, jotka nyt roikkuu turhana ja toimettomana? Käsillä, jotka reilun seitsemän vuoden ajan oli ohjelmoitu Senniä varten.

Toisaalta, käyn usein keskustelua itseni (ja ehkä vähän myös tovereidenkin) kanssa siitä, tarviiko sitä "filmin" sisältöä ja asioiden suorittamista tämän kummemmin edes olla tunteakseen elävänsä onnellista elämää. Oikeestaanhan mulla on ihan kaikkee. Elämä on muuttunut ja tulee olemaan aina erilaista kuin se elämä ennen Sennin sairastumista ja kuolemaa. Piste. Lähtötilanteeseen vuoteen 2005 kun Senni syntyi, ei päästä. Huutomerkki. Senniä ei tässä ajassa saa takaisin. Tuplahuutomerkki. Näiden hyväksyminen lienee jo aika hyvällä työstöllä. Kipu ja ikävä siis on ja pysyy. Mutta se, että tunnen kivusta huolimatta jo elämänhalua, iloa ja kiitollisuutta niin puolisosta, kodista, ystävistä, työstä ja liikunnasta,  kuin pienenpienistäkin asioista, joita en aikasemmin välttämättä edes ymmärtänyt, on valtavan iso asia onnellisen elämän kokemisessa. Mulla tosiaan on kaikkea, ja Senni koko ajan matkassa mukana. Mun sydämessä. Mitä muuta tässä pitäisi edes saavuttaa. Tai suorittaa. Tai pyrkiä "parempaan" elämään. Jos mä selviän päivän ja toisenkin ilman sitä musertavan tuskan tunnetta, on aihetta kiitokseen ja iloon. Haaveita on, saa ja pitääkin olla, mutta elämä on kuitenkin tässä tänään eikä huomenna tai joskus. Ja kai se niin on, että kun on niin valtava suru ja menetys taustalla, pienetkin ilot tuntuu ihan hirveän isoilta! Mutta senkin kokemiseen tarvitaan ensin se aikamoinen laivalastillinen surun työstämistä. Tämän kirjoittaminen ei olisi onnistunut vielä viime vuoden puolella. Aika tekee tehtäväänsä. Niin klisee. Niin totta.

Huh, olipas se taas syvää ajatusten virtaa. Aivan hikeä pukkaa. Tai sitten kuume se vaan laskee..;)

Mutta ystävät toverit, tämä blogi näyttää pysyvän toistaiseksi vielä hitaasti päivittyvänä ja kovin hartaasti syvällisiä pohdiskelevana. Siksi rohkenin sujahtaa instagramin syövereihin, jossa jaan hieman arkisempaa elämää ja puuhaa kuvien muodossa.  

Ja ettei teidän tartte murehtia että mitä meille kuuluu, sieltä voi käydä kurkkaamassa, löytyy nimellä reetamaarit. 

Kevättä mieliin! Ootte ihan huikee tukijoukko!!:)

-Reeta-