keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Jäähyväiset talvelle.



"Toivo värisee koivun silmuissa,
taivaanranta vaalenee.
Ikävän puristus hellittää jo hetkittäin,
askeleeni haudaltasi
reipastuvat pikkuhiljaa."
(Riitta Hämäläinen, Sinä olit lahja)





Ihan vielä ei hiirenkorvat näy,
mutta tiedän, että kohta nekin puhkeavat.
Kevät nujertaa sittenkin talven
- talven joka vei mennessään Sennin.
Ja joka oli ihan liian pitkä, kylmä, pimeä, kamala.




Niin se kai on,
surun syövereistä noustaan sittenkin.
Hitaasti, mutta voisi kai jo sanoa että varmasti.
Tämä tie on ollut tähän asti karmea ja tuonut mukanaan 
niin valtavan paljon uusia, kummallisiakin ajatuksia ja tunteita,
joita ei olisi koskaan edes osannut kuvitella joutuvansa käymään läpi.
Mokomakin suru.




Tie on siltikin vielä pitkä,
onhan se koko elämänmittainen,
mutta pahimmasta suosta lienee päästy ylös.
Ainakaan se ei ihan yhtä usein enää upota.
Tai ainakaan ihan yhtä syvälle.




Kuvissa näkyvään tiehen liittyy paljon ihania muistoja.
Ties kuinkamonta kertaa tuotakin tietä Sennin kanssa kuljettiin.
Syksyllä ihasteltiin valtavia viljapeltoja molemmin puolin tietä.
Talvella Senni sai ihmetellä maailmaa ahkiosta käsin.
Kesällä nautiskeltiin järveltä tulevasta tuulesta ja lintujen laulusta,
juostiimpa kerran myrskyäkin pakoon.
Tai äiti juoksi, Senni körötteli kyydissä.
:)




Kevään ihmeitä ei koskaan lakkaa ihmettelemästä.
Ja miten olikin mukavaa aina Sennille niistä kertoa.
Luonnon ihmeistä.




 Ja ihme on myös se,
että saan kokea jo iloakin.


-Reeta-






perjantai 15. maaliskuuta 2013

Jälkiä hangella.



Täällä ollaan.
Päässä niin valtavasti asioita ja ajatuksia,
tunteiden sekametelisoppaa,
ettei oikein tiedä miten olis.
Tai kuka olis.
Tai missä olis.

Mutta täsä mä ny olen.





Juu, ja oltiin lehessäkin.
Kiitos kaikesta palautteesta ja yhteydenotoista!


Jutun lukeminen ja näkeminen lehdessä 
nostatti monenlaista tunnetta pintaan.
Tuli ikävä,
tuli paha olo,
tuli epätodellinen olo,
tuli ikäviä muistoja menneestä,
tuli ihania muistoja kaikesta.
Tuli kyynel.
Tuli hymykin.

***

Muistan kun toimittaja saapui.
Jännitti.
Joulukuusi vielä loi tunnelmaa,
oli vain muutama päivä siitä ihanasta joulusta,
joka saatiin viettää yhdessä.
Toimittaja saapui,
jännitin ihan turhaan.
Ihana ihminen.

Sennillä siinä hetkessä kaikki täydellisesti.
Pötkötti sängyllä, kuunteli Lumiukko-musiikkia, Eino-kissa vahti vieressä.
Ei mitään vaivaa.

Juteltiin.
Hörpättiin teetä.
Itkettiin ja naurettiin.
Sovittiin, että valokuvaaja tulee ottamaan meistä myöhemmin perhekuvat.

Lopun te tiedättekin.
Kuvaaja tuli,
mutta Senni puuttuu kuvasta.


Jutun lopussa sanoin pelkääväni kuolemaa.
Sitä missä ja miten se tapahtuu.

Nyt se raastava pelon ja huolen taakka on poissa.
Enää ei tarvi sitä pelätä.






Se taakka tosin on vaihtunut ikävän ja surun raskaaksi taakaksi,
mutta se on jollakin tavalla jopa kevyempi kantaa, 
kuin se kuolemanpelon taakka.
Tai ainakin se tuntuu kokoajan murusen kerrallaan kevenevän.

***

Yhtenä päivänä,
kun köpöttelin kotitiellä auringosta nauttien,
huomasin jälkiä hangella.
Kenties viesti surevalle.





Hymyilin hetken.


-Reeta-






lauantai 2. maaliskuuta 2013

Surun tekemää.







Ei ollut montaakaan päivää hautajaisista,
kun tein nuo perhoskorvikset.
Ihmettelin vähän jälkeenpäin,
että tuotos oli noin kevyt ja herkkä.
Kaiken järjen mukaan ne olisi pitänyt olla 
mustat ja raskaat.

Mutta olivatkin niin Sennimäiset.





Musta on ollut tosin päävärinä
muissa piirustuksissa ja maalauksissa 
joita on hiljalleen tekeillä.














Kiitos kaikille täällä käyneille.
Kommentit on ihania, samoin sähköpostit
ja muut postilähetykset joita olen saanut paljon.
En kykene niihin vastaamaan,
mutta kaikki luen ja oikein imen itseeni kaiken sen lohdun,
mitä te ihanat ihmiset haluatte antaa.
Teissä asuu lähimmäisenRakkaus.
Kiitos siitä.

Ja uudet lukijatkin toivotan tervetulleiksi.
Nyt täällä on suruaika blogissakin,
joten päivitystahti on hidas.








En vaan kykene ymmärtämään,
miksi tuo ihana lapsi otettiin meiltä pois.
Ensin menetettiin sairaudelle ja lopulta kokonaan.
Paljon on läpikäymätöntä surua sairauden alkuvaiheilta asti.
Suren ja ikävöin tuota tervettä pikkuSenniä
sekä sitä Senniä, joksi Senni sairauden myötä muuttui.

Molemmat niin ihania ja täydellisiä.



Nyt jatkan surun tekemistä näkyväksi.
Väreinä tänään musta, harmaa ja valkoinen.
Ehkä myös ripaus tummaa violettia.


-Reeta-