Tiedättekö. Tämä kirjoittamiseen ryhtyminen on ollut ja on edelleen ihan hirveän vaikeaa. Niin monta kertaa olen alottanu ja sitte poistanu joutavilta tuntuneet lässytykset. Vuodet on muokannu itteä ja ajatuksia niin paljon, että vanhoja tekstejä lukiessa ei välillä meinaa edes tunnistaa itteänsä ja hienoja tunteiden tulkkauksia omikseen. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa samalla tavalla.
Tarvinko tätä edes enää?
Vaikka taukoa onkin ollut vähän luvattoman paljon, en silti ole halunnut luopua tästä blogista. Uskon, että surutyö on jo siinä vaiheessa, että syvimmät mielenmöykyt on työstetty ulos, enkä siksi ole kokenut enää tarvetta kirjoittaa. Tai olisin ehkä halunnut, mutta en tiennyt mitä. Tuntuu, että blogin luonne on ollut niin syväluotaavaa tunteiden ja surun käsittelyä, että tuntuisi "väärältä" kirjoitella mistään muusta. Mitä jos kukaan ei kohta muistaisi blogin synnyn alkuperää, jos alkaisin höpöttää kaikenmaailman pinnallisuuksista? Mokomatkin ajatukset.
No juu, pinnallisuudetkin kuuluu elämään. Ja eikös se kuitenkin kerro siitäkin, että jaksaa taas nauttia elämisen pikku iloista, kuten vaikka lakatuista kynsistä tai sisustamisesta.;)
Yritän tässä vaan julkisesti selittää ja antaa luvan itelleni, että voin ihan hyvin kirjottaa jo muutakin kuin tuntemuksia surusta, sen vähentämättä sitä tosiasiaa, että lapseni on kuollut ja sen kanssa koitan selviytyä.
Joten jos sallitte, yritän aktivoitua nyt viimein uudestaan.
En yhtään tiedä mitä täältä tulee -ja milloin, mutta jotain on tultava. Onhan tämä mukava harrastus ja edelleen haluan olla myös vertaistukena muille lapsensa menettäneille, tai niille joilla tämä kaikki on vielä edessä. Elämä kyllä jatkuu sittenkin.
Tervetuloa vuosi 2019,
olen tässä.
Kirjoituksia horisontissa. Niitä kevyempiäkin.:)
-Reeta
Tämä antaa meille lukijoille mahdollisuuden auttaa. Kannatella uuden edessä. Lukea, kommentoida eli olla läsnä. Yksin ei tarvitse tätä matkaa taittaa. Luen mielelläni juttuja sisustuksesta, kässäilyistä ja välillä voi antaa muistoillekin palstatilaa niin halutessaan. Anna ajatusten viedä. Valoa uuteen vuoteen!
VastaaPoistaSamaa mieltä!
PoistaKomppaan edellisiä! Kirjoita ihan mistä vaan, täällä me ollaan ja luetaan. Ja halutaan kulkea mukana ja tukea! Niin hyvin kuin näin ruudun kautta vaan ikinä voi...
PoistaKiitos!! Opettelen.. :)
PoistaKirjoita vain <3 Se on toivoa ja lohtua niille, jotka siinä aivan pimeimmässä tunnelissa kulkevat. Tämä blogi on niin arvokas- ei vie "turhamaisuuskaan" (hassu sana, onko sellaista oikeasti, kun tarkemmin miettii?) sitä syvintä pois!
VastaaPoista<3
PoistaVoi, miten ilahduin, kun oli tämä viesti sinulta!
VastaaPoistaEhdit tottua siihen, että sinulla oli kirjoitettavana oikeasti painavaa tekstiä. Siksi arastelet, onko tavallisenhelpossa, välillä kevyessäkin elämässä aineksia blogitekstiin. Kuule, on siinä! Vaikka et kirjoittaisi muusta kuin hengittämisestä, kahvikupillisesta, ruokaostoksista ja siivouspäivästäsi, tervehdimme tekstejäsi ilolla.
Elämä on kirjoittamisen arvoista.
Jumala sinua siunatkoon.
Kiitos! Koitan muistaa tämän kun seuraavan kerran taistelen tekstin tuottamisen kanssa! :)
Poista