Tästä kaikesta.

Mitäpä kuuluu Sennin isille? Sitä on paljon kysytty kommenteissa ja sähköposteissa. Sain luvan jotakin isän surusta teille jakaa. Meilläkin kävi niin, kuten monesti käykin,  että mies on surussakin se perheen pää ja tietynlainen vastuunottaja. Silloin kun Sennin hautajaisista oli kulunut vasta pari viikkoa, ja ite kuljin vielä rampana raunioissa enkä voinut edes kuvitella työntekoa,  mies aloitti urheasti työt. Surutyö miesten kohdalla monesti niin meneekin, täytyy saada tehdä jotain fyysistä. Tai ylipäänsä jotain, eikä jäädä paikoilleen. En väitä, että se töihin lähtö olisi mitenkään helppoa hänellekään ollut. Mieheni on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja, ja ehtinyt tehdä sitä työtä jo lähes 15vuotta. Kevään aikana kävi kuitenkin niin,  että voimien raja tuli vastaan kyseisellä alalla. Oma osuutensa siinä oli myös Sennin sairaudella, vuosien hoitamisella ja surulla. Ihmeellisesti asiat kuitenkin alkoi...

Tuo portti on tullut tutuksi Sennin hautaamisen jälkeen. Liiankin tutuksi. Nytkin kuulen korvissani sen inhottavan saranoiden kirskunan ja sulkeutuessaan kuuluvan rautaisen kolahduksen. Ja sen kylmän ja kovan kosketuksen sitä avatessa. Sennin haudalle johdattaa tie, onneksi, sillä muuten olisi nurmikentälle taatusti muodostunut jo polku. Alkuun kävin useasti päivässä, sitten kerran päivässä, jonkun ajan päästä joka toinen päivä, sitten käyntiväli piteni niin kauan kuin kynttilä lupasi palaa. Oli kauhistuttava ajatus, että kynttilä ehtisi sammua haudalla. Ja sitten kun niin ekan kerran ehti tapahtua, tuntui ihan hirveältä. Ihan niinkuin Senni olisi unohdettu. Nyt tuo ajatus tuntuu ehkä vähän hassulta, mutta niin sen piti mennä. Nyt käyn haudalla ehkä kerran viikossa, joskus jopa kerran kahdessa viikossa. Ja se tuntuu tässä kohtaa ihan hyvältä.  Muuton myötä käynnit haudalla on luonnostaankin h...