Tästä kaikesta.

 Se on niin kamalan totta, kun väitetään, että jokainen vuodenaika  on opeteltava elämään uudestaan läheisen kuoleman jälkeen. Nyt,  kun maa ja terassi paljastui kokonaan lumen alta, aiheutti se taas aivan yllättäen uusien muistojen ja tunteiden vyöryn. Kaikki on siis nähtävästi kohdattava ekan kerran. Ihan kaikki. Nyt on kevään vuoro.  "On matto multa varastettu alta, en peittoo lämpimintä enää nää. Ja verhot revitty on ikkunalta, jäljellä vain riipaisevaa ikävää. Yht'äkkiä on mulla vieras talo, on vieraat seinät, vieras ovensuu. Ja vaikka joka huoneessa ois valo, oon pimeässä kun et sinä tuu."  "On piha liian iso ilman sua, on keinu orpona ja allapäin. Kun hetken vielä saisin painautua sun kainaloos ja olla sylikkäin." "Mutta joku vei sun askeltesi äänet ja pesi kaikki sormenjälkes pois. Paitsi sydämestäni, ne ovat jääneet ...

Muutama kuva siitä edellisestä  "elokuvakohtauksesta". Aika synkkää. Vai mitä. Hiirenkorvia ootellessa. -Reeta-

Välillä tämä sureminen on jokseenkin säälittävää. Seistä nyt haudalla kaatosateessa iltamyöhällä ja vollottaa. Oikeen ääneen. Ja kauan. Surra tätä elämän epäreiluutta ja kovaa kohtaloa. Ei puuttunut kuin oikein surullinen musiikki taustalle ja surkea elokuvakohtaus olis ollu valmis. Näin pari päivää tapahtuneen jälkeen,  nyt kun sadekin on tauonnut ja aurinko taas hetken paistaa, moinen käytös vähän ehkä huvittaakin. Minun lisäksi myös hauta on ollut  kovin  s u r k e a  näky viime päivät. Nyt kun lumet katosi ja maa alkoi sulaa, vastassa oli kurakkoa, kukkajäämiä hautajaisista, pehmeä, upottava multa, kaatumaisillaan oleva väliaikainen risti ja lyhtykin kenotti. Ei mikään kaunis näky. Eikä sen myötä mielikään. Kumpa saisi jo muistokiven haudalle.. Sitä suunnitellessa. Kivessä pitää olla ainakin yksi perhonen. *** Mutta mitä on mahtanut liikkua...

Ensimmäinen pääsiäinen ilman Senniä. Ei muuta sanottavaa. -Reeta-