Tästä kaikesta.

Väsynyt, raskas, tunkkainen, surullinen, ahdistava, synkkä, pimeä, kipeä, haluton, tympeä. Siinä viimeisten viikkojen kuumimmat adjektiivit. Täytyy sanoa, että näin ensimmäisen vuodenkierron nyt läpi käyneenä, kaikkein vaikein ja pahin aika kaikista vuoden aikana olleista juhla- ja merkkipäivistä, on ollut tämä kuolinpäivä. Siihen ei liity mitään hyvää muisteltavaa asiaa, kuten esimerkiksi jouluun tai syntymäpäivään liittyy. Pelkkiä ahdistavia ja niin tuskaisia muistoja. Kuolinpäivä kun ei rajotu vain siihen yhteen ja ainoaan päivään, vaan kaikkiin niihin ennen ja jälkeen tapahtumiin. Useiden viikkojen ajalta. Koko ajan, mitään sen kummemmin edes ajattelematta nousee mieleen tapahtumia vuoden takaa. Millon lähdettiin kotoa viimeisen kerran, miten sairaalassa tapahtumat ja Sennin vointi eteni, miten pelättiin viimeisenä yönä puhelinsoittoa, kun yritettiin edes hetken levähtää mieheni siskon luona, kuolinpäivän ...

Ensinnäkin,  Kiitos. Olette jaksaneet pysyä mukana pitkään vallinneesta  epäsäännöllisestä päivitystahdista huolimatta. Kiitos kaikista kommenteista ja sähköposteista. Niin lohduttavia ja kannustavia sanoja. Kiitos. *** Tänään on aatonaatto. Sennin nimipäiväkin. Mielessä lista tekemättömistä asioista. -paista kinkku -käy vielä kaupassa -muista viedä joulupostit läheisille -osta vielä puuttuvat lahjat -paketoi lahjat -soita tärkeä puhelu -päivitä blogi jne. Mielessä myös kaiken touhun keskellä suuri ikävä ja kaipaus. Suurempi kuin vielä kertaakaan tänä vuonna. Ei oikein ole ollut joulufiilistä. Sitä tunnetta, mikä lämpimästi läikähtää rinnassa ja kutkuttelee vatsanpohjassa. Yleensä jo aikaisin marraskuussa. Olisin niin mielelläni karhujen tavoin voinut nukahtaa talviuneen. Herätä vasta auringonvaloon, kärpästen pörräykseen, linnunlauluun. Ikävä on ihan suunnaton. Ja fyysinen tunne tyhjästä ...

Mitäpä kuuluu Sennin isille? Sitä on paljon kysytty kommenteissa ja sähköposteissa. Sain luvan jotakin isän surusta teille jakaa. Meilläkin kävi niin, kuten monesti käykin,  että mies on surussakin se perheen pää ja tietynlainen vastuunottaja. Silloin kun Sennin hautajaisista oli kulunut vasta pari viikkoa, ja ite kuljin vielä rampana raunioissa enkä voinut edes kuvitella työntekoa,  mies aloitti urheasti työt. Surutyö miesten kohdalla monesti niin meneekin, täytyy saada tehdä jotain fyysistä. Tai ylipäänsä jotain, eikä jäädä paikoilleen. En väitä, että se töihin lähtö olisi mitenkään helppoa hänellekään ollut. Mieheni on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja, ja ehtinyt tehdä sitä työtä jo lähes 15vuotta. Kevään aikana kävi kuitenkin niin,  että voimien raja tuli vastaan kyseisellä alalla. Oma osuutensa siinä oli myös Sennin sairaudella, vuosien hoitamisella ja surulla. Ihmeellisesti asiat kuitenkin alkoi...

Tuo portti on tullut tutuksi Sennin hautaamisen jälkeen. Liiankin tutuksi. Nytkin kuulen korvissani sen inhottavan saranoiden kirskunan ja sulkeutuessaan kuuluvan rautaisen kolahduksen. Ja sen kylmän ja kovan kosketuksen sitä avatessa. Sennin haudalle johdattaa tie, onneksi, sillä muuten olisi nurmikentälle taatusti muodostunut jo polku. Alkuun kävin useasti päivässä, sitten kerran päivässä, jonkun ajan päästä joka toinen päivä, sitten käyntiväli piteni niin kauan kuin kynttilä lupasi palaa. Oli kauhistuttava ajatus, että kynttilä ehtisi sammua haudalla. Ja sitten kun niin ekan kerran ehti tapahtua, tuntui ihan hirveältä. Ihan niinkuin Senni olisi unohdettu. Nyt tuo ajatus tuntuu ehkä vähän hassulta, mutta niin sen piti mennä. Nyt käyn haudalla ehkä kerran viikossa, joskus jopa kerran kahdessa viikossa. Ja se tuntuu tässä kohtaa ihan hyvältä.  Muuton myötä käynnit haudalla on luonnostaankin h...

 Tämmösiä maisemia me katseltiin muuton jälkeen  kolmisen viikkoa. Mökillä, luonnon rauhassa. Paossa pahaa maailmaa. Sielu, niinku ruumiskin sai vähän tilaa levätä.  Vielä sitä kokee tarvitsevansa aikaa. Paljon  aikaa. Aikaa tottua Sennin kuolemaan ja tähän elämään. (Ei tainnu Paavo-kissakaan maisemia moittia.)  *** Nykyiset maisemat on kovin betonisia edellisiin verrattuina. Uudesta keittiön ikkunasta näkyy asfalttia, katuja, katulamppuja. Toisten talojen kattoja, korkeita tiiliseiniä, ikkunoita. Jotkin niistä ikkunoista on pimeinä, joissakin palaa valo. Ihmisiä, autoja, ääniä. Elämää. Näin kaupunkilähiössä kasvaneelle niin kovin  luonnollista ja kotoisaa.  Tästä on hyvä aloittaa etsiskelemään elämään uusia kuvioita.  -Reeta-