Tästä kaikesta.

Nyt se on siinä. Hautakivi. Jollakin tavalla piste tälle kaikelle, mikä liittyy Sennin kuolemaan ja askel taas surutyössä eteenpäin. Kivi tuli tiistaina paikalleen. Toisaalta kovin odotettu, toisaalta pelätty. Ei ollut ollenkaan helppoa nähdä Sennin nimi kivessä. Ikäänkuin se olisi nyt vasta muuttunut jotenkin lopulliseksi. Nähdä oman lapsen nimi "kiveen hakattuna". Hautakivessä on pronssikirja, jossa on kaiverrettuna "Sennin tarina". Ja niinkuin kaikki kauniit sadut, myös Sennin tarina alkaa sanoilla Olipa kerran... Tämä tarina vain ei pääty yhtä onnellisesti niinkuin sadut yleensä. Niinkuin joskus mainitsinkin, halusin kiveen kolmiulotteisia pronssiperhosia. Perhonen symboloi niin hyvin Senniä ja Sennin kaunista, haurasta ja lyhyttä elämää. Kiven edessä aluslaatassa on reikä kukalle ja vieressä on tilaa lyhdyille tai muille muistoesineille. Tänään kävinkin viem...

Meidän makkari alkoi tuntua ihan liian isolta ja tyhjältä. Vähän ahistavaltakin. Sieltä puuttui Senni ja Sennin sänky ja se melkein huusi tyhjyyttään. Joten otin ja vaihdoin työhuoneen ja makkarin paikkaa. Jännä homma,  mutta taas sekin oli yksi "henkinen luopuminen"  ja askel uuteen. Ennen makuuhuone oli tuossa kuvassa oikealla isossa huoneessa, sinne mahtui hyvin Sennin ja meidän sängyt, ja Sennin kaikki hoitotarvikkeet. Vasemmalla pienemmässä kammarissa oli työhuone. Nyt ne on päinvastoin. Ja hyvä niin.  Tarkkasilmäiset ehkä huomaa, että mattojakin on ilmestyny lattiaan enemmän. Sennin apuvälineiden liikuttelun takia niitä ei aiemmin voinut juuri pitää.  Tämän nykyisen makuuhuoneen oli alunperin tarkoitus olla Sennin huone, siksi vaaleanpunainen enkeli-tapetti. Pienemmästä tilasta huolimatta mun piti kuitenkin vielä saada huoneeseen "Sennin nurkkaus", joten...

Aika on epämääräinen käsite. Hyvin epämääräinen. Tuntuu vuosilta, kun on saanut pitää Senniä viimeksi sylissä. Mutta kalenteria kattomalla aikaa on mennyt vasta kohta 5kuukautta. Kalenteria kattomalla huomaa myös muutakin. Tälle ajalle olisi ollut ihan muunlaiset suunnitelmat. Kesäkuuhun asti Sennille oli varattuna  hoitopäiviä. Punaiset ympyrät on ollut siitä muistuttamassa. Joka kuukausi tähän asti. Tälle ajalle olisi todellakin toivonut jotain ihan muuta. Uimareissuja seitsemänvuotiaan kanssa, jätskikekkereitä, telttaretkiä, hiekasta likaisia varpaita, mansikkaisia suupieliä. *** Lähdin kokeilemaan voimiani työn pariin pääsiäisen jälkeen. Nyt on Suvivirret laulettu ja itkut nielty. Olisihan se ollut Senninkin eka kevätjuhla. Mutta täytyy ihan itekkin sanoa, että hienosti jaksoin, vaikka välillä olinkin luovuttaa. Voimat ja mieli heittelee edelleen voimakkaasti...

Miten mielelläni nyt esittelisinkään teille Sennin hartaasti ja rakkaudella tekemää äitienpäiväkorttia. Ja sen hellyyttävää harakanvarvaskirjoitusta. Mutta kirjoitusta kumminkin, omin pikkukätösin aikaansaatua. Miten mielelläni leikkisin nukkuvaa ja kuuntelisin salaa  keittiöstä kuuluvaa puuhastelua. Ja vastaanottaisin maailman herkullisimman aamiaisen sänkyyn. Muutama kananmunankuori vain kruunaisi täydellisyyden. Miten mielelläni ottaisinkaan kaulani ympärille Sennin hentoiset käsivarret. Sennin, jonka hiukset vielä suloisen pörröiset ja unentuoksuiset ja joka kuiskaisi korvaani  "äiti". Miten mielelläni. Mutta ei. Muuta ei ole näyttää kuin äiti,  joka laskee äitienpäivänä kukkia lapsensa haudalle. Niin, Äiti. Senni teki minusta äidin. Se arvonimi ei ole itsestäänselvyys. Pikemminkin armolahja. Onnen ainekset. Miten mielelläni  soisin tuon lahjan ja onnen kaiki...

 Se on niin kamalan totta, kun väitetään, että jokainen vuodenaika  on opeteltava elämään uudestaan läheisen kuoleman jälkeen. Nyt,  kun maa ja terassi paljastui kokonaan lumen alta, aiheutti se taas aivan yllättäen uusien muistojen ja tunteiden vyöryn. Kaikki on siis nähtävästi kohdattava ekan kerran. Ihan kaikki. Nyt on kevään vuoro.  "On matto multa varastettu alta, en peittoo lämpimintä enää nää. Ja verhot revitty on ikkunalta, jäljellä vain riipaisevaa ikävää. Yht'äkkiä on mulla vieras talo, on vieraat seinät, vieras ovensuu. Ja vaikka joka huoneessa ois valo, oon pimeässä kun et sinä tuu."  "On piha liian iso ilman sua, on keinu orpona ja allapäin. Kun hetken vielä saisin painautua sun kainaloos ja olla sylikkäin." "Mutta joku vei sun askeltesi äänet ja pesi kaikki sormenjälkes pois. Paitsi sydämestäni, ne ovat jääneet ...

Muutama kuva siitä edellisestä  "elokuvakohtauksesta". Aika synkkää. Vai mitä. Hiirenkorvia ootellessa. -Reeta-

Välillä tämä sureminen on jokseenkin säälittävää. Seistä nyt haudalla kaatosateessa iltamyöhällä ja vollottaa. Oikeen ääneen. Ja kauan. Surra tätä elämän epäreiluutta ja kovaa kohtaloa. Ei puuttunut kuin oikein surullinen musiikki taustalle ja surkea elokuvakohtaus olis ollu valmis. Näin pari päivää tapahtuneen jälkeen,  nyt kun sadekin on tauonnut ja aurinko taas hetken paistaa, moinen käytös vähän ehkä huvittaakin. Minun lisäksi myös hauta on ollut  kovin  s u r k e a  näky viime päivät. Nyt kun lumet katosi ja maa alkoi sulaa, vastassa oli kurakkoa, kukkajäämiä hautajaisista, pehmeä, upottava multa, kaatumaisillaan oleva väliaikainen risti ja lyhtykin kenotti. Ei mikään kaunis näky. Eikä sen myötä mielikään. Kumpa saisi jo muistokiven haudalle.. Sitä suunnitellessa. Kivessä pitää olla ainakin yksi perhonen. *** Mutta mitä on mahtanut liikkua...