lauantai 5. syyskuuta 2015

Syyskuun viides.




*Taas kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän.*






Sennin syntymäpäivä kääntymässä iltaan. Kaunis syyskuun alun ilta, vaalennutta viljapeltoa melkein silmän kantamattomiin aukeaa ihan meidän takapihalta. Rakastan sitä. 

On jo kymmenen vuotta siitä, kun tämä pieni syksyn peikkoprinsessa meille saapui. 10vuotta! Tuntuu ikuisuudelta ja yhtäaikaa silmänräpäykseltä. Istuskelin tovi sitten tuossa meidän terassilla ja katselin tuota kaunista peltomaisemaa. Maisema on niin kaunis, että en tiennyt liikutuinko sen kauneudesta vai tirahtiko kyynel Sennin ikävästä. Veikkaan molempia. Tähän maisemaan kuuluu myös pellon toisella puolella siintävä kirkko. Aamuaurinko värjää kirkontornit kauniisti, ja ilta-aurinko omalla värillään. Pimeällä ne on kauniisti valaistut. Nyt kun siinä istuskelin ikävöimässä Senniä, alkoi yllättäen kirkonkellot soimaan. Kuin Sennin muistolle olisivat kumisseet. Tasaisesti, rauhallisesti,  kauniisti, kerta toisensa jälkeen. Itkin. Niin monta tunnetta yhtäaikaa velloi, etten osaa niitä edes luokitella. Ehkä itkin kiitollisuudesta. Ehkä ikävästä. Itkin rakkaudesta. Ehkä vähän myös pettymyksestä.  Kellot toivat mieleen Sennille aikanaan soitetut surukellot. Mutta siltikin niiden sointi oli jotenkin niin lohduttava. Yksi kyynel vieri huulilleni. Huomasin, se ei maistunut enää niin karvaalta. 

Jälleennäkemisen vahva toivo elää. Kiitollinen siitä. Ja tästä uudesta kodista. Että saan näin lohduttavia maisemia katsella omasta kotoa käsin. 


-Reeta-