torstai 20. marraskuuta 2014

Yksin.




Voiko olla totta että eletään jo marraskuun loppua. Aika kelloissa ja kalentereissa tuntuu jatkavan loputonta kiireistä juoksuaan. Itse kuitenkin seison kohdassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Ei mene eteen eikä taakse. Jumittaa. Sivu ei käänny. Tuntuu, että seison ruuhkassa, jossa maailma juoksee ohi ja jossa itse seison vain hiljaa paikallani. En tiedä mihin suuntaan lähtisi. Katson vain ohikulkijoita omissa  kiireissään ja huokaan, tuota elämää minunkin pitäisi parhaillaan elää, elämän ruuhkavuosia. Huutonikin katoaa ruuhkaan ja meluun. Olen suuren väkijoukon keskellä, mutta silti niin yksin. Kipu rinnassa elää omaa elämäänsä, välillä lamaannuttaa koko ruumiin, välillä hiljaisena hönkäilee ja jättää ehkä pieneksi hetkeksi rauhaan. Antaa hetken levätä.



Laitanpa jo joulutähdet ikkunoihin valaisemaan pimeää tietäni.  Laitahan sinäkin, ehkä yksinäinen ohikulkija niitä katsellessaan kokee sydämessään pientä, ehkä suurtakin lohtua.


-Reeta-