maanantai 30. kesäkuuta 2014

Missä muruseni on.



Enkä viittaa otsikolla nyt tässä yhteydessä Senni-muruun. Vaan ihan oikeisiin muruihin. Ja pölyihin. Nurkissa juokseviin villakoiriin. 




Kotiutumisen yksi kulmakivistä on tutustua itse taloon ja kuinka se toimii. Ja sehän tapahtuu parhaiten siivouksen avulla. Täytyy tutustua, mihin kaikki pölyt kerääntyy ja kuinka talo siivotaan. Imuroinko ensin ala-vai yläkerran. Mihin tulee eniten tahroja ja kaikenmaailman räpötyksiä. Missä on järkevintä säilyttää vaatteet, pyyhkeet, liinavaatteet. Siivousvälineet. 

Täällä taloon tutustuminen on menossa siinä kohtaa, että pölyjen pesimäpaikat on paikannettu. Tuonne ne raukat kerääntyy aina tiettyihin nurkkiin siinä toivossa, että saisivat siellä jatkaa sukuaan kaikessa rauhassa. No myönnän, siltä se joskus kyllä näyttää, että näin olis päässyt käymään... Mutta pääasiassa siivousrumba uudessa kodissa alkanu mukavasti rutinoitumaan. Talo ja nurkat alkaa olla jo tuttuja.

Haastetta kotiutumiseen tuo yläkerta. Ensimmäistä kertaa elämässäni asun talossa, jossa on vintti. Säilytänkö vaatteet ylhäällä vai alhaalla. Missäs meikit? Korut? Ja voitte vaan arvailla kuinka monta kertaa kaappien sisällöt vielä vaihtaakaan täällä paikkaansa, ennenkuin paras ja käytännöllisin paikka kullekin tavaralle ja asialle löytyy. Kokeilemalla sekin selviää.

Mutta kyllä tämä jo koti meille on.  Uusi, ihana, kaikinpuolin täydellinen. Vaikka myönnettäköön, on kyllä ollut jotenkin kummallisen vaikeaa kotiutua. Yleensä me molemmat sopeudutaan nopeasti uusiin paikkoihin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Jotenkin tyhjältä. Kyllähän tuo otsikko, jos totta puhutaan, on viime viikkoina ollut taas erityisen paljon mielessä. Ja nyt viittaan sillä Senniin. 

Missä ihmeessä muruseni on? Jätti kiiltonahkakenkänsäkin tuohon meidän portaikkoon.





-Reeta-

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Disko2014.







Peilipallo sisustuksessa. Jepjep. Kuulostaa kasarilta. Tai ysäriltä. Ehkä myös teinivuosien limudiskoilta ja strobovaloilta.  Illan viimeisiltä hitailta Bon Jovin "Oolveissin" tahdissa. Mutta niin totta kuin kirkonrotta, meillä semmoinen kapistus roikkuu olohuoneessa. Ja ihan paraatipaikalla. Ja ihan tosissaan.



Mutta älkää vielä naurako, tälle löytyy tarina ja varsin pätevä peruste. Peilipallo kuului tietenkin Sennille. Senni sai sen joululahjaksi joitakin vuosia sitten ja on siitä lähtien kuulunut meidän kodin sisustukseen. Ja huumorimielisiä kun ollaan, tässä peilipallossa on sopivasti myös vitsiä roikkuakseen edelleen meidän katossa. Plus vähä blingblingiä.

Palloon kuuluu pieni moottori, joka pyorittää palloa hitaasti, sekä valo, joka heittää erivärisiä valoja peilipalloon, joka taas heittää seinille pieniä liikkuvia valopalloja. Tämä oli siis Sennille aistivirikkeeksi varsin mainio kapistus ja selvästi Senni toisinaan valopalloja ihmetteli.  Tätä moottoria tosin ei olla enää asennettu, eikä myöskään valoja. Jääköön ne menneisyyteen. Tai eihän sitä koskaan tiedä - Disko2014 ysärimusalla, miltäs kuulostais. ;) 







Nykyään suosinkin sisustuksessa esineitä, joilla on selvästi joku tarina. Ja jotka on jotenki huvittavia persoonia. Niinku nyt tuo, rakas ystävämme pelipallo. Ne tuo kodin tuntua, ja kertoo eletystä elämästä, vaikka seinät ympärillä vaihtuu. Ja tuossakin muille ehkä vähän hassussa kapistuksessa on mukana meille varsin rakkaita muistoja, ja pienen peilin palasen verran Senniä. 

Ja kyllä tuosta kauniit valopilkut edelleen seinille heijastuu, kun aurinko siihen sopivasti ikkunasta paistaa. Suosittelen. Peilipallot kunniaan! :)


-Reeta-



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tavallinen kesä.





Toinen kesä pyörähti käyntiin ilman Sennityistä. Ja voitte tietenkin arvata ikävän taas huitelevan huippulukemissa. Mietteet on viime päivinä ajautunu useaan otteeseen siihen ensimmäiseen kesään, kun Senni oli alle vuoden ikäinen pikku pallero.  Kesään, joka oli meille se viimeinen ihan tavallinen kesä. 

Erityisenä muistona nyt on noussut tähän ajankohtaan liittyen muisto mökkireissusta, jossa majoituttiin Sennin kanssa asuntovaunussa ihan kahdestaan, toiset nukkui mökissä. Nykyisestä meidän uudesta makuuhuoneesta puuttuu vielä pimennysverhot, ja joka ikinen ilta nukkumaan mennessä tuo muisto siitä asuntovaunun tunnelmasta vyöryy mieleen. Kattoikkunoista tulviva valo, ulkoa kuuluvat lintujen äänet aamuyöllä ja toiseen päähän vaunua vuorattu lämmin maja Sennille ja äitille. Senni äitin kyljessä kiinni. Voi että se oli ihanaa. Noh, yllättäen äiti ei siellä tietenkään hirveesti silloin nukkunut, juuri kyseisten valojen ja äänien takia, mutta Senni vielä tuona kesänä nukkui niinkuin kuka tahansa 9kk ikäinen vauva. Maitoa vähän yöllä niin uni jatkui aamuun. Seuraavat kesät olikin sitten jotain ihan muuta.

Kevään vaihtuminen kesäksi on taas muutos,  ja muutos saa aina aikaan surullisia mietteitä ja haikeita muistoja. Kuten edellä kuvasin, voimakkaan muiston mieleen nousemiseen ei tarvita kuin tietynlainen valo, ilma tai vaikkapa ääni. Joku esine. Haju. Mikä tahansa pienikin aisteja stimuloiva asia, joka laukasee mielensopukoissa jonkin tietyn muiston. Tuomien huumaava tuoksu (jota rakastan ihan hirveästi!), on samalla kaiken ihanuuden rinnalla niin haikeaa ja surullista. Mieleen pulpahtelee tilanteita, joissa Sennin kanssa oltiin samaisen tuoksun aikaan.  Tuomien tuoksu liittyy myös koulujen kevätjuhliin, joka tietenkin nostaa omat surunsa.

Ihmeellinen on ihmisen mielenmaailma.  Mutta onneksi on kuitenkin ne muistot. Kaippa se kipukin hellittää vuosi vuodelta. Ja hellittääkin. On se jo vähän siltä vaikuttanut. 


Joskus sitä vaan toivois, että vois elää vähän aikaa ihan "tavallista elämää".  
Edes yhden kesän. 


-Reeta-