torstai 20. helmikuuta 2014

Väristä päätellen.






Jokunen sananen väreistä. Viime postaus sisälsikin värejä enemmän kuin koko viime vuoden päivitykset yhteensä. Ja kyllä, värit on alkanu pikkuhiljaa taas hahmottua uudelleen tajuntaan, sitä ei käy kieltäminen.  Kummallista, kuinka värit tai paremminkin värittömyys voi olla niinkin iso osa surevan sielunmaisemaa. Alkuun Sennin kuoleman jälkeen ei tullut mieleenkään, että oisi voinut pukea päälle jotain värikästä. Tai mitään koruja. Tai mitään meikkiä. Minulle, asusteiden ja korujen suurkuluttajalle se oli jokseenkin hämmentävää. Ainoastaan mustaa mustaa mustaa....ja muutenkin eleetöntä ja korutonta. Melkein olin kateellinen sille aikakaudelle, jolloin oli tapana käyttää erityistä surupukua. Silloin ei mustaa niinkään ollut arkivaatetuksessa, vaan musta liitettiin selvästi suruun. Musta on nykyään niin tavallinen, jos ei jopa käytetyin vaateväri, eikä sitä enää automaattisesti liitetä suruun. Eikä siksi sureva enää erotu massasta. Kuolemasta ja surusta on tullut asia, josta ei puhuta. Ja joka ei näy ulospäin. Kuinka helpottavaa olisi ollut, kun asullaan olisi voinut viestittää ympäristöön, että tuota ihmistä on kohdeltava erityisen varovasti. Hyvin herkästi särkyvä, tai paremminkin jo sirpaleiksi särkynyt ja juuri ja juuri kasassa pysyvä kanssakulkija liikenteessä.  





Kummallisinta tässä värihommassa on se, että kaikki vaatevalinnat tapahtuu tiedostamatta. Onhan se jo vanha viisaus, että eri väreillä on yhteys erilaisiin tunteisiin ja sen mukaan ihminen valitsee vaatteensa päivittäin. Alitajuntaisesti. Ja yhtä kummallista on kuinka salakavalasti värit ja korut ja meikki on hiipinyt taas omalta osaltani katukuvaan. Ja kiinnostus siihen, miltä saattaisi näyttää kun ovesta ulos astuu. Ehkä sekin kertoo jotain, sillä näilläkään asioilla ei tovi sitten tuntunut olevan yhtään mitään merkitystä. Niinku ei monella muullakaan asialla. Se oli se "Kun mikään ei tunnu miltään" -vaihe. On toki edelleen aikoja, jolloin huomaan laahustavani paikasta toiseen melkosen synkkänä, ilmeettömänä hahmosena, pipo syvälle päähän vedettynä. Ja tuohon mustaan pipoon toivoisin tekstiä "Kuolleen lapsen äiti"....




Mutta kyllä vaan, värejä täällä jo siltikin nähdään! Kiva kun niin monet siihen viime kommenteissa kiinnittikin huomiota. Värillä on väliä, vai miten se meni.;)


Noh, nämä oli näitä, tänään näyttäisi olevan ihan hyvä päivä. Väristä päätellen. :)



-Reeta-






torstai 6. helmikuuta 2014

Long time no see!






Pitkästäaikaa! Ja pitkän matkan päässä sitä tovi oltiinkin. Täällä kirjottelee auringossa ja lämmössä kylpenyt, kovasti mieleltään virkistynyt kansalainen. Oltiimpa tuossa oikeen Thaimaassa asti, voisko sanoa jonkinsortin kuntoutusmatkalla. Ja voi miten teki hyvää, niin sielulle, ruumiille kuin parisuhteellekin! 








Kuudentoista päivän reissu kohdistui Thaimaan Krabiin, ihan huikeisiin maisemiin. Lämpötila pysytteli joka päivä 32-33asteessa, yölläkin oli noin 25astetta. (Kiitos tässäkohtaa ilmastoinnin keksijälle!!) Pelkästään jo sen kaiken väriloiston ja vehreyden ja valon näkeminen teki ihmeitä mielelle. Ja tietysti se, kun saa olla oikeasti hetken aikaa kaukana pois niistä omista ympyröistä. Pakostakin tulee muuta ajateltavaa. Ja se, kun saatiin olla tiiviisti ihan vaan kaksistaan. Tai no, valehtelin, oltiin me kaks tuntia erossa koko loman aikana. :)








Ruoka oli hyvää, joskin tunnustaudun jänishousuksi, enkä ihan kaikkea lähtenyt maistelemaan ja kokeilemaan. Yhden aamupäivän ripulointi ja oksentaminen pisti hiukan varovaiseksi. Ja kovin tulisen ruuan ystävä en ole, ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä että se polttaa ihan liikaa. Jokunen keitto jäi siitä syystä mieheni syötäväksi. Sille kun tulisuuskäsite on aivan eri kuin mulle. Mulle *huhpolttaaenpystysyömäänapuamitämäteenpaniikki* on sille *notäävähälämmittää*.



Katukeittiön ehdoton suosikkiherkku, banaani-suklaa-pannukakku, slurps!!





Hotelli oli ihana, palvelu niin ystävällistä ja iloista. Kuten Thaimaassa yleensäkin. Tuntui että meitä oikein hemmoteltiin. Joka päivä oli siivouksen jälkeen puhtaat pyyhkeet aseteltu hienoihin asetelmiin. Ja joka päivälle ihan oma kuvionsa. Eihän noita meinannu malttaa edes purkaa....!
















Vuokrattiin useampana päivänä skootteri ja huristeltiin sillä ristiin rastiin. Mies ajoi ja minä istuin tyytyväisenä tarakalla. Kuvittelin meidät teineiksi, joilla elämä vielä edessä eikä huolta huomisesta..;) Kyllä me ajeltiinki, voisin melkeen väittää, että kaikki pienet ja vähän isommatkin tiet ajettiin läpi. Monet tiet päättyi umpikujaan, mutta kulki mahtavien viidakkometsien ja kumipuuviljelmien läpi päättyen jonnekin upeaan paikkaan, esim keskellä metsää kohoavan karstikallion juurelle. Siellä me ihmeteltiin huikeita maisemia ja mieletöntä ääntä joka on samalla niin hiljaista ja rauhallista, mutta täynnä kaikenlaista siritystä ja sirkutusta. Löydettiin norsutila, ja idyllisessä viidakkomaisemassa oleva kissakalafarmi, sekä keskellä viidakkoa oleva puro, jossa sai uida. Nähtiin paljon paikallista asutusta ja elämää, kierrettiin paikallisten omilla markkinoilla ja seikkailtiin Krabi Townissa niin pääkaduilla, ostoskeskuksissa, yömarkkinoilla, kuin myös sivukujilla paikallista elämää tutkimassa. Löydettiin skootterilla ajellessa myös niin upeita rantoja, ihan autioitakin...aah, ja turkoosia kirkasta merta. Ja vehnäjauhomaista rantahiekkaa, johon oli varsin mukava upottaa nämä kylmässä kangistuneet varpajaiset. Yhdelle järjestetylle snorklausmatkalle lähdettiin, kierrettiin neljä eri saarta ja mun suosikki oli se, kun hypättiin veneestä mereen ja "etsittiin Nemoa". Ei löytyny häntä tälläkertaa, mutta monia muita kaloja kyllä, joita näkee vaan kirjoissa ja elokuvissa. On se upea maailma. Vieläkun uskaltaisi joskus toteuttaa lapsuuden haaveen...haaveilin aina sukeltamisesta trooppisilla vesillä...:) 










Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin unelma. Ihania muistoja ja kokemuksia taskut pullollaan, sairaalloinen kalpeus naamalla vaihtunut hieman terveemmän näköiseen väriin(edes hetkeksi!) ja pääkoppa täyttyny mukavilla ajatuksilla. Eikä ollenkaa oo huono asia se, mitä tämä loma teki meille miehenä ja vaimona. Kyllä me vaan viihytäänki toistemme seurassa. Eipä sekään oo itsestäänselvyys kaiken koetun jälkeen. Tämä tuli niin tarpeeseen ja niin oikeaan aikaan. Ei liian aikaisin, eikä joskus myöhemmin, vaan just täydelliseen kohtaan. Kaikin puolin. Toivottavasti tällä eväsrepulla mennään vielä kauas. Enkä tarkoita uutta matkaa;) vaan mielellisesti. Vaikka nälkä kyllä kasvaa syödessä ja uutta matkaa täytynee alkaa jo kerryttää säästöpossuun... On se semmonen paratiisi. Tulee vaan mieleen, että mitä se oikeasti on siellä Taivaassa, kun täälläkin on jo noin mahtavia paikkoja...taitaa Sennillä olla aika hyvät oltavat...! :)









Tämmösiä kuulumisia. :)



-Reeta-