keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Isi.


Mitäpä kuuluu Sennin isille?

Sitä on paljon kysytty kommenteissa ja sähköposteissa.




Sain luvan jotakin isän surusta teille jakaa.

Meilläkin kävi niin, kuten monesti käykin, 
että mies on surussakin se perheen pää ja tietynlainen vastuunottaja.
Silloin kun Sennin hautajaisista oli kulunut vasta pari viikkoa,
ja ite kuljin vielä rampana raunioissa enkä voinut edes kuvitella työntekoa, 
mies aloitti urheasti työt.
Surutyö miesten kohdalla monesti niin meneekin,
täytyy saada tehdä jotain fyysistä.
Tai ylipäänsä jotain, eikä jäädä paikoilleen.
En väitä, että se töihin lähtö olisi mitenkään helppoa hänellekään ollut.




Mieheni on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja,
ja ehtinyt tehdä sitä työtä jo lähes 15vuotta.
Kevään aikana kävi kuitenkin niin, 
että voimien raja tuli vastaan kyseisellä alalla.
Oma osuutensa siinä oli myös Sennin sairaudella, vuosien hoitamisella
ja surulla.

Ihmeellisesti asiat kuitenkin alkoi järjestyä
ja valokuvaharrastuksesta alkoi muodostua uusi työ.
Hoitotyö sai toistaiseksi jäädä.

Tämä uusi työ oli yksi tätä meidän muuttoakin vauhdittanut tekijä.
Nyt ei tarvitse enää ajaa 80km/suunta töihin joka päivä,
vaan kymmenen minuuttia kävellen riittää.






Mieheni on varsin musikaalinen tapaus.
Ei hän nuoteista paljon ymmärrä,
mutta soittaa korvakuulolta sitäkin paremmin kitaraa 
ja omistaa valtavan hyvän nuottikorvan.
Sennillekin syntyi toinen toistaan hullunkurisempia lauluja,
taisi muutama vähän herkempikin versio joukossa olla.

Soittaminen on hänelle yksi tapa päästä surussa niihin 
syvimpiin tunteisiin ja ajatuksiin,
sillon kun sanoja ei ole.
Kitaran kielet puhuvat puolestaan.


Mm. Sennin saattomusiikki, joka oli tämä
syntyi isän surusta ja ikävästä.







Isillä on tälläkin hetkellä kova ikävä rakasta pikkutyttöään.
Äärettömän kova ikävä.
Sennin isi onneksi uskaltaa itkeä ja sanoa ääneen pahan olonsa.
Mutta hän on myös ihailtavan optimistinen ja iloinen persoona.
Hulluttelija, joka löytää elämästä hassuja asioita.
Sennin isi osaa heittäytyä ja nauraa edelleenkin itselleen.
Surun allakin.

Itselläni siinä on vielä tekemistä.








 Isäinpäivä oli lievästi ilmaistuna haikea.
Ei kuitenkaan äärettömän tuskaisa, mutta kipeä.
Sennillä ja isillä oli paljon omia kahdenkeskisiä juttuja,
joita äiti sai vain vierestä ihailla.
Yksi niistä oli saunominen.

Isäinpäivälahjaksi annoin muistoksi näistä hetkistä saunakiulun ja löylykauhan.
Kortiksi löysin kuvan, jossa Senni ja iskä saunoo.
Onneksi oli tuokin hetki tullut ikuistettua.





Äidin ja isän suru on usein hyvin erilaista.
Eriaikaista ja tapa käsitellä surua toisinaan jopa päinvastaiset.
Molemmat leikkivät ikäänkuin samaa leikkiä, 
mutta omissa nurkissaan.
Yksin ja erillään, omalla tavallaan.

Se aiheuttaa myös omat haasteensa parisuhteelle.


Mutta se, että me voidaan yhdessä muistella Senniä,
on jotain ainutkertaista,
sillä kukaan muu ei pysty niitä muistoja ja kokemuksia jakamaan
samalla tavalla kuin me - äitinä ja isänä.


Silloin kun Senni kuoli,
serkkuni kertoi unesta, jonka oli nähnyt. 
Siinä heidän edesmennyt äitinsä oli tullut sanomaan minulle:
"Muistakaa teidän keskinäinen rakkautenne silloin kun on oikein vaikeaa 
ja ikävä Senniä".

Se oli hyvä neuvo.
Rakkaus voittaa surunkin 
ja rakkaudessa on hyvä surra.
Yhdessä.






Voisiko sanoa,
että isilläkin on kaikki
 -kaikesta huolimatta-
kuitenkin ihan hyvin.



-Reeta-



keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Taivaassa.






Tuo portti on tullut tutuksi Sennin hautaamisen jälkeen.
Liiankin tutuksi.
Nytkin kuulen korvissani sen inhottavan saranoiden kirskunan
ja sulkeutuessaan kuuluvan rautaisen kolahduksen.
Ja sen kylmän ja kovan kosketuksen sitä avatessa.

Sennin haudalle johdattaa tie, onneksi,
sillä muuten olisi nurmikentälle taatusti muodostunut jo polku.


Alkuun kävin useasti päivässä,
sitten kerran päivässä,
jonkun ajan päästä joka toinen päivä,
sitten käyntiväli piteni niin kauan kuin kynttilä lupasi palaa.
Oli kauhistuttava ajatus, että kynttilä ehtisi sammua haudalla.
Ja sitten kun niin ekan kerran ehti tapahtua,
tuntui ihan hirveältä.
Ihan niinkuin Senni olisi unohdettu.
Nyt tuo ajatus tuntuu ehkä vähän hassulta,
mutta niin sen piti mennä.


Nyt käyn haudalla ehkä kerran viikossa,
joskus jopa kerran kahdessa viikossa.
Ja se tuntuu tässä kohtaa ihan hyvältä.









 Muuton myötä käynnit haudalla on luonnostaankin harvenneet,
sillä paikkakuntakin meillä vaihtui.
Vielä keväällä tuntui lähes mahdottomalta ajatus, 
että voisin muuttaa, koska Sennin hauta jäisi "yksin".
Mutta kesän aikana ajatus kypsyi,
ja hautakiven saaminen sai haudan ikäänkuin valmiiksi.

Nyt asutaan Sennin haudasta noin 80km:n päässä.
Asia vaati oman käsittelynsä,
mutta nyt se tuntuu luontevalta.
Eikä 80km ole matka eikä mikään,
jos tulee pakottava tarve lähteä käymään haudalla.

Asian hyväksymistä ja käsittelyä ehkä nopeutti usko siihen,
että Senni on Taivaassa hyvässä tallessa,
eikä siellä haudassa.
Ja että Sennin muistot elää meissä eikä siellä haudalla.
Ja että Senniä voi muistaa kaukanakin,
ja sytyttää kynttilän vaikka maailman äärissä.
Hauta on vain maallinen muistomerkki ihmisestä,
ja ruumiin hautapaikka.

Sielu on ja elää Taivaassa.








Voi sitä jälleennäkemisen riemua.
Siihen uskon.


-Reeta-