keskiviikko 28. elokuuta 2013

Päätepiste.



On niin helpottava tunne huomata, kun elämä alkaa versoilla uudelleen.
Suru ei saanutkaan loppuelämäksi niskaotetta,
vaikka tuossa se vielä hönkiikin niskaan.

Sitä huomaa ajattelevansa välillä jotain muutakin,
kuin 
Kuolinhetkeä.
Arkkuun laittoa.
Hautajaisia.
Hautaa.
Elämän epäreiluutta.




Huomaan hymyileväni, tai jopa nauravani ääneen
yksin jossain ja jollekkin ihan hömpälle ajatukselle.
Tai tilanteelle.

Kaupassa kykenen jo keskittymään ihan olennaiseen,
enkä puikkelehdi laput silmillä hyllyjen välissä viittä vailla ennen sulkemisaikaa.

Suunnittelen asioita.
Mietin, mitä mustakin voisi vielä isona tulla.
Näen jo pidemmälle, enkä ihan niin paljon katsele enää taakse päin.

HALUAN nähdä, 
mitä elämällä on meille vielä tarjota.








Tässä kohtaa on myös se kohta,
kun muutto ja talon myyminen on tullut ajankohtaiseksi.
Se tuntuu hyvältä ajatukselta ja ollaan siihen nyt valmiita.

Luopuminen talosta, jossa Sennikin eli viimeiset vuotensa,
tulee olemaan vaikeaa. 
Mutta vielä vaikeampaa olisi yrittää jatkaa elämää tässä eteenpäin.
Nyt vaan on tullut tälle aika.
Päätepiste yhdelle elämän vaiheelle.


Mutta onneksi se pistekin on vain välimerkki,
jonka jälkeen alkaa uusi lause.







Tiedettiin, kun tämä talo ostettiin ja remontoitiin,
että se tarjoaisi meille kodin niin kauan kuin Senni meillä olisi.
Elämää sen pidemmälle oli vaikea edes ajatella.
Eikä sitä yritettykään ajatella.
Nyt kun Sennin kuolemasta tulee kohta 8kk,
elämä on alkanu hiljalleen rakentua ja suuntautua uudelleen.
Eikä se enää niin kovin pahasti soimaa omatuntoakaan.
Se että tunnen näin.
Eteenpäin siis menty vaihe vaiheelta.










 Nyt on myös aika inventoida se maallinen omaisuus.
Ei ole helppoa käydä Sennin tavaroita ja vaatteita läpi.
Kun ei niistä omistansakaan aina osaa luopua.
Joka ikisen esineen pyörittelen käsissäni,
rauhassa nuuhkin, tunnustelen, muistelen.
Päätän, otetaanko mukaan vai ei.


Sennin vaatekaapin sisällön, jossa oli kaikki viieisimmät vaatteet ja tavarat,
viikkasin siististi laatikoihin.


Tietäen, etten enää tule niitä laittamaan sinne takaisin.



-Reeta-



maanantai 19. elokuuta 2013

Läksiäisiä ja vierotusoireita.





Jo heinäkuun lopulla alkoi pompsahdella mieleen lähestyvät Sennin synttärit.
Että mitäs kivaa tänä vuonna Sennille järjestäis.
Olisko ne suklaasynttärit, disney-juhlat vai vähän "rajummat"kekkerit merirosvo-teemalla.
Kunnes taas totuus muutaman sekunnin jälkeen muistuu mieleen.

Tähänkin on näköjään tullut tietynlainen tapa ja vuosittainen rutiini.
Ja etenki kun nautin niiden järjestämisestä niin paljon.
Ja nyt pukkaa ihan tosissaan vierotusoireita.




Onneksi sain vähän lääkettä näihin vierotusoireisiin,
nimittäin järjestimme siskoni ja serkkujeni kanssa vanhimmalle siskolleni 
yllätysläksiäiset viime tiistaina.
Aijjettä miten oli mukavaa niitä järjestellä!
Pitkästä aikaa oikein tunsin intoa!

Ja mikä parasta, yllätys pysyi loppuun asti salassa,
vaikka välillä meinas lipsahtaa ja ilmeet kertoa että jotain puuhaillaan selän takana.
Mutta täydestä meni!






Siskoni lähti perheensä kanssa pidemmäksi aikaa Espanjaan asumaan.
Juhlien teemana Espanjasta poiketen oli tietenkin
Suomi!

Ettei totuus unohtuisi.
;)





Vähän Suomeen liittyvää rekvisiittaa koristeluun
ja tunnelma on melkein valmis.

Vain rooliasut puuttuu.
;)

Eikä ne jääny näistäkään kekkereistä puuttumaan.
Kaikilla oli joku aiheeseen sopiva varustus,
huumorilla tietenki höystettynä.
:)

Suomi-fani henkeen ja vereen

Lentoemo

Itse joulupukki

Lumikuningatar

Allekirjoittanut eli Väinämöinen ;)

"Hyvää iltaa" ;)

Alin kuva kaipaa ehkä hiukan selitystä.
:)

En tiiä onko ihan normaalia,
 mutta me ollaan pienestä asti samalla porukalla 
köppäilty ja esitetty mitä roolihahmoa milloinki.
Mitä paksummat viikset ja hullummat vaatteet,
sen hauskempaa.

Eikä se tunnu loppuvan aikusenakaan....!

Liekö asiaan vaikuttanut Pulttibois,
jonka hahmojen rinnalla ollaan kasvettu.
;)

Serkkuni ajatusta hyödyntääkseni,
meissä kaikissa asuu pieni Pirkka-Pekka Petelius.
:D

Ja alin kuva on siis rakas siskoni,
joka puettiin Pulttiboissin "Markoksi".

Sisäpiirijuttu.
:)


Muumeja ja turkinpippureita

Juhlakakku ja salmiakkia


Nyt on sisko lentänyt perheineen eripuolelle Eurooppaa,
ikävä tulee.

Läksiäislahjaksi teetettiin muki,
johon tuli kuva meistä serkuksista.
Heti aamukahavilla ollaan silmien eessä.
:)

Maalasin myös aiheeseen sopivan läksiäiskortin.






Mukin kuva on monellakin tapaa äärettömän merkityksellinen.
Jokainen teetti sen myös itselleen.
Se on otettu kaksi päivää ennen Sennin kuolemaa.
Me kuvattiin tuossa pappamme 90vuotisjuhliin "elokuvaa" papan nuoruudesta.


Senni oli kuvanottohetkellä isin kanssa jo sairaalassa.
Tilanne oli hyvä ja vakaa, joten uskalsin lähteä päiväksi pois.
Vähän väliä tuli isiltä viesti että täällä kaikki hyvin, 
kuvatkaa rauhassa.

Saatiin homma tehtyä ja ehdin vielä vuorokaudeksi Sennin viereen.

On tuo niin rakas porukka.



-Reeta-


sunnuntai 4. elokuuta 2013

Pari sanaa.







Niin paljon olis ajatuksia ja sanottavaa,
mutta siltikään ei ole oikein mitään.

Tästä syystä täälläkin ollut kovin hiljaista.
Olen vaan koittanut nauttia kesästä.









Kesä on ollut hyvä, 
niinkin kai voisi sanoa.

Mutta nyt jo syksyttää.
Ostin jo vaaleanpunasia pallokrysanteemeja,
ja suunnittelen haudankin laittamista syksykuntoon.
Vielä se "syksyttäminen" tuntuu mukavalle,
iltojen pimeneminen, kynttilät, tunnelma...
Mutta oma ahdistuksensa siinäkin on
ja tuleva pimeys ja talvi pelottaa.


***


Muutama sananen niistä hiuksista,
joista tuli alkukesästä mainittua.





 Sennin kuolema aiheutti ison kriisin myös siinä,
kuka ja mikä tässä oikeen ollaan.
Se rooli, jossa vuosia on ollut, yhtäkkiä riisutaan pois,
olo on aika alaston.
Oma identiteetti ja paikka tässä elämässä hukkuu.

Jotain piristystä oli saatava ja uutta minää alettava etsimään
-vaihdoin hiustyyliä. 
;)




En tiedä löysinkö sen kummemmin itseäni 
tai ketään muutakaan sivupersoonaa,
mutta piristi se ainakin.
Tuli vähän rouvamaisempi olo.
Kun se psyykkinen ikäkin tuntuu paljon vanhemmalta
kuin fyysinen.
;)







 ***



Haudalle vielä kovin usein käy askeleet.
Mutta hautakiven saannin myötä
jotenkin se tarve on muuttumassa. 
Siellä ikäänkuin on nyt valmista ja kaikki on todellista
kun se nimikin siinä nyt on ja pysyy.
Ei tarvitse enää todistella itelleen mitään,
että onko tämä unta vai ei.


Nurmikkokin on alkanut kasvaa haudalla.
Alkaa näyttää kauniilta ja valmiilta.
Haava ikäänkuin umpeutuu
 kun se haudan kohta alkaa kadota näköpiiristä.

Elämä vaan kulkee eteenpäin.





Kaunis kiitos kivipostausta kommentoineille!
Ja kiitos kaikista kommententeista ja yhteydenotoista
joita edelleen saan runsaasti, mutta joihin en kykene vastaamaan.
Kaikki luen ja ne lämmittää kovin.




 Kiitos myös, kun pysytte hiljaiselosta huolimatta mukana
ja lisääkin lukijoita tulee koko ajan.
Palaan taas, kun saan ajatuksiani kirjotettavaan muotoon.
En tiedä meneekö siihen päivä vai kuukausi,
mutta palaan kuitenkin.




-Reeta-