keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Touhuaa surun kanssa.





Meidän makkari alkoi tuntua ihan liian isolta ja tyhjältä.
Vähän ahistavaltakin.
Sieltä puuttui Senni ja Sennin sänky
ja se melkein huusi tyhjyyttään.

Joten otin ja vaihdoin työhuoneen ja makkarin paikkaa.

Jännä homma, 
mutta taas sekin oli yksi "henkinen luopuminen" 
ja askel uuteen.




Ennen makuuhuone oli tuossa kuvassa oikealla isossa huoneessa,
sinne mahtui hyvin Sennin ja meidän sängyt,
ja Sennin kaikki hoitotarvikkeet.
Vasemmalla pienemmässä kammarissa oli työhuone.

Nyt ne on päinvastoin.
Ja hyvä niin.




 Tarkkasilmäiset ehkä huomaa,
että mattojakin on ilmestyny lattiaan enemmän.
Sennin apuvälineiden liikuttelun takia
niitä ei aiemmin voinut juuri pitää.






 Tämän nykyisen makuuhuoneen oli alunperin tarkoitus olla Sennin huone,
siksi vaaleanpunainen enkeli-tapetti.


Pienemmästä tilasta huolimatta
mun piti kuitenkin vielä saada huoneeseen "Sennin nurkkaus",
joten vaaleanpunainen tapetti on ihan passeli.
Kaappikin on täynnä Sennin vaatteita ja tavaroita,
niitä kun vielä pitää päästä nuuhkimaan ja hypistelemään
"harvasepäivä".

Muistelemaan niitä ihania pikku varpaita,
jotka sujautettiin kaapissa oleviin lämpimiin pörrösukkiin..


Sennin oma penkki, 1vuotislahja, ja Sennin nallet.
Penkki näkyy seinällä olevassa 1vuotiskuvassa edellisessä kuvassa.





 Jotenkin nyt on meneillään aika,
että haluan käydä kaappeja ja tavaroita läpi.
Laittaa pois asioita, joita en tarvi tai enää halua säilyttää.
Muitakin kuin pelkästään Senniin liittyviä.

Jotenki saada järjestykseen asiat
ja siivota ikäänkuin vanhaa elämää pois.

Ei Senniä,
mutta sitä kuolemaa ja pysähtynyttä elämää pois.
Jotain sanoinkuvaamatonta.








Lieneekö tämäkin yksi eteenpäin menemisen merkki surutyön syövereissä.

Vaikka vieläkin tulevaa on lähes mahdotonta suunnitella tai nähdä.
Elämältä katosi totaalisesti suunta ja tarkoitus 7.1.2013.
Ekan kerran se katosi silloin 2.4.2007 kun Senni sai diagnoosin.
Silloin tulevaisuus oli Sennin jäähyväisiä ja kuolemaa,
eikä elämää Sennin jälkeen voinut edes kuvitella.

Ja nyt kun on se aika Sennin kuoleman jälkeen, 
sitä on niin kädetön ja päämäärätön.

Aikaa olisi mille vaan, mutta ei voimia, halua, mielenkiintoa, osaamista.

Siksi pienin päämäärin ja tavottein
tuo touhuamisen ilmaantuminen lienee hyvä merkki.


Ehkäpä sitä ihminen tekee kuitenkin tietämättäänkin tilaa jollekin uudelle.




-Reeta-




keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Vähän kuulumisia.




Aika
on epämääräinen käsite.
Hyvin epämääräinen.

Tuntuu vuosilta, kun on saanut pitää Senniä viimeksi sylissä.
Mutta kalenteria kattomalla
aikaa on mennyt vasta kohta 5kuukautta.

Kalenteria kattomalla huomaa myös muutakin.
Tälle ajalle olisi ollut ihan muunlaiset suunnitelmat.
Kesäkuuhun asti Sennille oli varattuna 
hoitopäiviä.




Punaiset ympyrät on ollut siitä muistuttamassa.
Joka kuukausi tähän asti.







Tälle ajalle olisi todellakin toivonut jotain ihan muuta.
Uimareissuja seitsemänvuotiaan kanssa,
jätskikekkereitä, telttaretkiä, hiekasta likaisia varpaita,
mansikkaisia suupieliä.









***

Lähdin kokeilemaan voimiani työn pariin pääsiäisen jälkeen.
Nyt on Suvivirret laulettu ja itkut nielty.
Olisihan se ollut Senninkin eka kevätjuhla.

Mutta täytyy ihan itekkin sanoa, että hienosti jaksoin,
vaikka välillä olinkin luovuttaa.





Voimat ja mieli heittelee edelleen voimakkaastikin,
mutta toimintakyky on palautumassa.
Jaksan tehdä asioita, 
jotka tuntuu hyvältä ja tuottaa iloa.
Ja jos en jaksa, en vaadi iteltäni mitään.
Se lienee paljon se.



Leivonta kuuluu asioihin,
jotka alkaa palautua toimenkuvaan!
:)







 Ja silloin kun olo on liikaa niinku tuolla "amigolla" tuossa kakussa, 
yritän pakottaa itteni ajattelemaan tai tekemään jotain mukavaa.

Kuten vaikka paistamaan lättyjä ystävien kanssa.
Tai metsästämään geokätköjä.
Tai kiertämään järvi pyöräillen.
Tai piristämään itteäni leikkaamalla hiukset lyhyiksi.

Siitä myöhemmin.
;)



Kaunis kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille!


-Reeta-